Eka yö pennun kanssa jännitti. En ottanut illalla edes tavallista unilääkemurua, kun en tiennyt, pitäisikö yöllä hyppiä pystyyn. Mielessä käväisivät edellisten koirien taloon tulemiset. Ikimuistoisin varmaan meillä on ollut Heli-koiran ensimmäinen yö  uudessa kodissaan.

Kun olin viidentoista, sain Heli-nimisen Suomen pystykorvan rippilahjaksi. Heli oli söpö punaruskea, pikinokka ja valkotassu. Tuloyö hänen kanssaan oli kauhea. Koiranpennun tapaan, hän tutki kaikkea mahdollista. Tiskipöydän alakaapin ovi oli vahingossa jäänyt raolleen, ja siellä oli lasipurkki. Uteliaana Heli työnsi pääsnsä purkkiin. Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin Vaahteramäen Eemelin. Purkki juuttui päähän tiukasti kiinni. Pentu alkoi ravata huushollia ympäriinsä pää lasipurkissa. Purkin sisältä kuului surkea tukahtunut pikkukoiran uikutus. Oli pimeä elokuun yö, heräsimme koko viisihenkinen perhe, ja tajuttuamme tilanteen yritimme auttaa pentua. Heli oli kuitenkin paniikissa ja paransi vauhtiaan. Emme millään tahtoneet saada häntä kiinni. Vihdoin isäni sai ohjattua hänet johonkin nurkkaan, jossa alkoi varovasti kiertää purkkia irti. Helpotuksen huokaus, irtosihan purkki, kun sitä taitavasti käänneltiin.

Mitään näin dramaattista ei nyt tapahtunut. Heräsin itse kello neljä ja kurkistin sänkyni vieressä lattialla paimentolaismatolla nukkuvaa vastahaettua pentua. Kun liikahdin, tämä nosti heti päätään. Otin pennun kainalooni ja vein hänet pihalle. Oli pimeä syyskuinen yö, ja nurmikko oli yökasteesta märkä. Laskin pennun ruohikolle. Hän otti pari, hoipertelevaa, unista askelta ja lirautti syksyn lehtien sekaan.

- Hyvä, Saana, kehuin ja silitin pennun silkkistä päätä.

Mitä tulinkaan sanoneeksi? Saana? Olimme päättäneet, että mietimme yön yli, mikä tulisi pennulle nimeksi. Nyt olin käyttänyt huomaamattani Saana- nimeä. Nythän oli jo uusi aamu, ja nimi tuli luonnostaan. Pentu alkaisi siis uuden elämänsä Saanana.