1. 9. 2013

Olkoon tämä julkinen koirapäiväkirjani.

Ajattelen, että kun asioista kirjoittaa, niin ne muuttuvat merkityksellisemmiksi ja näkyviksi. Niihin pysähtyy uudella ja tuoreella tavalla. Elää hetken tietoisemmin, kuin muuten tekisi.

 

Kun Hilla-koirani kuoli heinäkuun puolivälissä, sydämeen jäi koirankokoinen aukko. Tiedämme kyllä, että elämä koiran kanssa vaatii monenlaisia järjestelyjä, ilman koiraa kaikki olisi mutkattomampaa. Voisi tulla ja mennä mielensä mukaan, eikä tarvitsisi etsiskellä koiranhoitajaa.

Koti olisi siisti ja karvaton. Ei tarvitsisi surra koiraystävän vanhenemista, sairauksia eikä kuolemaa.

Kuitenkin elämä koiran kanssa on paljon hauskempaa, saa nauraa ja ihmetellä elämää koiran silmin. Lenkille lähtökin tuntuisi mielekkäältä, nyt tuntuu kovin pitkästyttävältä talsia asvalttikatuja pitkin.

 

Hillan kuoleman jälkeen olen tehnyt enemmän tai vähemmän realistisia haparointeja uuden koiran hankkimisen suuntaan. On ollut pari jo melko pitkällekin ulottuvaan viritystä aikuisen koiran suhteen. Silloin koira olisi saanut iässä hieman etumatkaa, olemmehan mieheni kanssa jo pitkälti mummi- ja ukki-ikäisiä.

 

Sunnuntaina kulutin iltapäivää kolmen lapsenlapseni, Inkerin, Inarin ja Esterin kanssa heidän kotinsa salongin sohvalla lekotellen. Isommat tytöt roikkuivat molemmin puolin, ja nuorin keikkui pöydän reunalla, kun selasimme lemmikkieläinpalsta Apulan koirailmoituksia. Siihen menikin aikaa, sillä ilmoituksia löytyi 378 kappaletta! Kävimme läpi kaikki kuvalliset ilmoitukset ja mietimme erilaisia rotuja. Samojedi olisi ollut ehdoton suosikki, se on meille tuttu rotu. Suomen pystykorvakin olisi minusta ollut kiva, kun olen sellaisenkin kerran omistanut. Mieheni ei kuitenkaan sitä halunnut. Sisareni oli antanut vinkin Suomen lapinkoirasta.  Aloimme nyt erityisesti kaivella lappiksia esille.

Olisiko siinä meille uusi koira? Sopisiko sellainen meidän nykyiseen elämäämme? Miten se tulisi toimeen lastenlasten kanssa? Se on tärkeä näkökulma, koska lastenlapsia on seitsemän, ja he kaikki olivat todellisia Hilla-faneja, jotka olivat tottuneet siihen, että koira on ystävä ja perheenjäsen. Olisiko lappiksesta meidän kaikkien kaveriksi?