Saana-lapinkoira itse kertoo ensimmäisistä ulkoiluistaan:

Emäntäni kantoi minut ulos ja laski ruohikolle. Tassuni vähän kostuivat, sillä kastetta oli vielä maassa. Massunikin kastui, mutta en sitä ajatellut, sillä ihmettelin pihaa. Niin kauas kun näin, kaikkialla oli vain ruohoa. Missään ei näkynyt häkin kaltereita. Sain siis lähteä tutkimaan minne vain. 

Vapaana oleminen oli äkkiä kovin pelottavaa, ja minua alkoi täristyttää. Emäntäni sanoi vieressä katselevalle isännälle:

- Saana näyttää pelkäävän.

Isäntä, joka tuntuu olevan järkevä, vastasi heti: - Nosta se takaisin syliin ja vie sisälle!

Seuraava ulkoilu menikin minulta jo paljon paremmin. Nyt ihmettelin outoja ääniä. Kauempaa kuului kummallisia rääkäisyjä, ja pian pihan yli lensikin suuria harmaita lintuja, jotka toitottivat mennessään.

- Katso, Saana, tuossa  menee kolme kurkea. Ne lentävät Kyläjärvelle päin, emäntäni kertoi.

Pian sen jälkeen höristelin taas lurpassa olevia korviani, kun alkoi kuulua pehmeitä moksahduksia. Pam, pam ja vielä kerran pam! Olisiko minun pitänyt huolestua noistä äänistä?

- Ne ovat vain omenia, jotka putoilevat ruohikkoon, emäntäni sanoi.

Lähdin rohkeasti taapertelemaan pitkin avaran pihan reunoja. Saavuin talon nurkalle rännin luo, siellä kasvoi makeaa sammalta. Sitä olisin halunnut syödä enemmänkin, mutta emäntä kaivoi heti sammalmuhkurat suustani. Samoin kävi kiviaidan luona, missä oli pehmeäksi silputtua heinää. Sitäkin haukkasin suullisen, mutta heti emännän sormi tunkeutui poskeani ronkkimaan. Paras haju kuitenkin oli auton luona olevassa tuloillan oksennuksessa, mutta sen ihanuuden emäntä kiikutti kiireesti lapion kärjellä piiloon.

No, olkoon tällä kertaa! Löydän kyllä uusia ja vielä kiinostavampiakin hajuja! 

 

IMG_4089-normal.jpg