Lähdin bussilla Tampereelle tyttären perheen luo. Mummina olemisessa on sellainen ikävä puoli, että aina kaipailee lapsenlapsiaan. Varsinkin kun on kolme nuorta perhettä, joissa on lapsia, niin aina on kaipaus jonkun lapsenlapsen luo. 

Nyt  lisäksi vaivasi muukin kaipaus. Istuin bussissä jä näpelöin kännykkääni. Koska matka kesti toista tuntia, minulla oli hyvää aikaa pyöriä lappalaiskoirien sivuilla. Vyörytin tiedostoa syntyneistä lapinkoiran pennuista. Niitä näkyi olevan useissa kenneleissä. Yritin selvittää, missä olisi narttupentuja, sillä olemme tottuneet vain narttukoiriin. Tällä kertaa kaikki myytävät pennut olivat mustavalkeita vaalein pilkuin. No-o, olin kyllä ajatellut, että hallava olisi mukava, koska se muistuttaisi eniten samojedia, mutta vaaleita oli vain yksi uros. Löysin Hämeenkyröstä kennelin, jossa oli myytävänä lapinkoiran pentuja. Hämmenkyrö??? Eikö se sijannutkin jossain Tampereen lähellä. Suljin puhelimen ja jäin mietteissäni tuijottamaan bussin ikkunasta ulos.

Kerroin tyttärelleni varovasti Hämeenkyrössä olevasta kennelistä. Hän sanoi, että matkaa heiltä sinne oli vain 25 km. Lisäksi hän sanoi, että voisimme mennä yhdessä illalla katsomaan, minkälaisia pentuja olisi tarjolla.

Soitin ensin kasvattajalle. Hänellä oli yksi luovutusikäinen lapinkoiranarttu. Pentu oli syntynyt jo 15. kesäkuuta, joten se oli jo hieman yli-ikäinenkin. Pentu oli ollut ensin menossa Engalantiin johonkin kenneliin kantaäidiksi, mutta sitten kasvattaja siellä oli läytänyt sukulinjoihinsa paremmin sopivan nartun, ja tämä lapsukainen oli jäänyt uutta kotia odottelemaan.

Lähdimme matkaan joukolla. Tyttärenpojat, Johannes ja Julius, istuivat peräpenkillä turvaistuimissaan.

- Ostatko sinä, mummi, koiran? kaksivuotias Julius kysyi.

- En tiedä vielä, minä vastasin, ja vatsaani koski ihan hirveästi niin kuin minulla olisi synnytyskivut. Sanoin siitä tyttärelle, joka ajoi.

- Niin minunkin vatsaani koskee.

- Jännittääkö sinuakin?

- No, jännittää.

Kennel oli valtavan suuri. Kun astuimme autosta, meitä tervehti korviahuumaava haukku. Pihan reunoilla oli kahdella syrjällä koirien häkkejä. Lapinkoirien lisäksi kennelissä kasvatettiin myös mittelspitzejä. Meille tarjottava pentu oli pantu pihan keskelle matalareunaiseen häkkiin. Kun se näki meidät, se alkoi heti ottaa kontaktia. Se hyppeli, painautui häkin reunaa vasten, vetäytyi kyyryyn, hyppeli sivuttain ja halusi nuolla sormia häkin raoista.

Olin ihmeissäni, sillä pentu tuntui kovin tutulta, ihan kuin olisin tuntenut sen aina. Ensinnäkin siinä oli tuttu pystykorvien ja samojedien olemus. Sen kasvot olivat tutut ja vireät, sen silmät tarkkasivat. Pentu vaikutti viisaalta ja oppivaiselta. Ulkonaiselta olemukseltaan se  oli hurmaava pörröinen pallero.

Erityisesti minua järkytti se, että se muistutti kovin paljon erästä kreikkalaista pikkukoiraa, jota en ole voinut unohtaa.

Olin kolmisen vuotta sitten lähdössä Santorinilta kirjoittajakurssilta ja odotin bussipysäkillä muiden kurssilaisten kanssa bussia, joka veisi meidät lentokentälle. Silloin paikalle tuli harmaanvalkearuskehtava pöyheäturkkinen pikkukoira, joka kierteli bussia odottavien ihmisten jaloissa ja valitsi kaikista jalkapareista minut. Se asettui tyynesti makaamaan kiepille kävelykenkieni päälle. Muistan sen kevyen painon jaloillani ja siitä levinneen lämmön.

- Mitä minä teen?  huudahdin matkakavereille tai oikeastaan itselleni. - Haluan tämän mukaan! Ihmiset ympärillä vilkaisivat minua säälivästi, itseäni säälitti pentu eniten, sillä tiesin, että jo samalla tai viimeistään seuraavalla viikolla tulisi rankkuri, joka tyhjentäisi kaupungin kodittomista koirista, keräisi kaikki kulkukoirat autoonsa. Mutta samassa bussi jo tuli, ja minun oli liikuteltava jalkojani ja päästettävä pikkukoira takaisin kovalle asvaltille.

Nyt kuitenkin edessäni oli samanlainen luottavainen otus, joka tuntui koko olemuksellaan huutavan: - Ottakaa minut! Olen aivan yksin. Äitini on viety jo pari viikkoa sitten Kangasalle, ja kaikki siskoni ja veljeni ovat lähteneet aikapäiviä uusiin koteihinsa. Minulla ei ole ketään. Katsokaa, miten kiva ja kiltti minä olen!

Kun ajoimme takaisinpäin tyttäteni kysyi pojilta: - Olisiko siinä mummille hyvä koira?

Pojat nyökyttelivät hartaasti: - Olisi, kyllä olisi!

MInulle oli annettu kaksi päivää miettimisaikaa - mitä ihmettä tekisin?

Alla ensimmäinen kuva Suomen lapinkoiratyttösestä, joka kerralla varasti sydämeni. 

Saanan%20eka%20kuva-normal.jpgE