Saana ja minä lämmitimme saunaa. Sytyttelin tulta pesään ja Saana osallistui vesien laittamiseen kanniskelemalla vihreää muovikuppia. Molemmat tyttäret olisivat pian tulossa perheineen, niinpä tähyilimme vähän väliä maantielle päin. Samassa alkoi kuului päämme päältä  voimakasta ääntelyä, se oli kuin karheaa torven törähtelyä. Ääni kuulosti hiukan nenäsointiselta, ja oli Saanasta kovin outolta. Aivan talon yli lensi kaksi joutsenta peräkkäin, jotka iskivät ilmaa siivillään ja toitottivat kurkku suorana.  Saana alkoi pelokkaana haukkua, vaikka haukuskelu ei sille kovin tavallista olekaan. Sen haukku kuulosti lapsekkaalta ja pikkukoiramaiselta. Muutenkin se käyttäytyi säälittävästi. Se otti muutamia askeleita taaksepäin ja kellahti suoraan selälleen.

Rohkaisin sitä ja kehotin katsomaan joutsenia, jotka laskeutuivat talon lähellä olevalle lammelle. Pihamaalta oli helppo seurailla lintujen liikkumista. Katselimme vähän aikaa niiden soutelua edestakaisin, sitten suuret linnut nousivat uudelleen siivilleen ja taas toitottaen ja törähdellen suuntasivat talon yli kohti suurempia vesiä. Saana ei pitänyt tästäkään, vaan palkitsi ylilentäjät kovalla haukkusarjalla.

Ilta alkoi samalla hämärtyä ja aloin koristella pihaa tyttärien tuloa varten. Kannoin valurautaisen kynttilänjalan pihalle ja sytytin siihen ulkotulen.

- Ei kai meidän pienet kaksivuotiaat, Julius ja Lauriina törmää kynttilänjalkaan, huolehdin.

- Onhan niiden vanhemmat paikalla, ei kai mitään hätää ole, sanoi mies, joka oli osunut paikalle seurailemaan puuhiamme.

Pilvinen ilta oli hiukan hämärtynyt,  oli lämmintä, kostea maa tuoksui ja tuli loimotti kynttilänjalassa valaisten ympärillä olevaa  nurmea ja omenapuita. Ensimmäinen tytär ajoi autoineen pihaan. Saana tuli heidän saapumisestaan hulluksi, se varmaan muisti, että juuri tämä perhe oli ollut mukana hakemassa häntä kennelin rautahäkistä. Saana vinkui ja juoksi ympyrää, liehui, kieri ja näytti tyttärelle vaaleanpunaista vatsaansa. Sitten se taas pinkaisi juoksuun - ja törmäsi kynttilänjalkaan. Ulkotuli lensi leikattuun liperiin, mutta steariinia valui pikkukoiran pehmeälle turkille. Sitä takertui tiukasti koiran kylkikarvoihin kuin mannaryynipalloja ja silkkikorvassa oli steariinikuorrutus.

Minua melkein itketti: kuinka olin saattanut unohtaa koiravauvan ja ajatella vain ihmislapsien turvallisuutta. Istuin kivelle koira polvellani ja aloin kaapia steariinia karva karvalta ja rapsuttaa tönkköä steariinikuorta korvasta. Saana itse ei ollut millänsäkään, se vain rimpuili sylistäni maahan ja lähti pyytämään kaksivuotiaita leikkiin. Ehkä minäkin voisin antaa anteeksi itselleni. Koirakaan ei kanna koskaan kaunaa.