Harjoitutin talon päädyssä Saanaa  kulkemaan taluttimessa. Pentu kieppui kuin marakatti, eikä ymmärtänyt epämiellyttävästä viritelmästä mitään. Silloin paikalle ajoi farmariauto peräkärryineen ja alkoi kömpelösti kääntyä edessämme olevassa ahtaassa risteyksessä. Takapenkin matkustaja pomppasi autosta ja alkoi viittoilla kuljettajan avuksi. Katsoin tarkemmin miestä ja samalla muitakin autossa istuvia. Kaikki viisi miestä olivat tummatukkaisia, keltaihoisia ja pienikokoisia. Ymmärsin, että miehet olivat jostain Kauko-Idästä ja ilmeisestikin eksyksissä. Etupenkillä istuva mies käänteli pienimittakaavaista  karttaa kädessään.

Menimme Saanan kanssa lähemmäksi ja kurkistimme autoon. Ajattelin hieman neuvoa muukalaisia kartta-asiassa. - Keitä olette? Mistä tulette? Minne menette? kyselin selvällä suomenkielellä, mutta vastaukseksi tuli vain oudonkuuloista mutinaa ja päänpudistuksia. 

Aloin kuumeisesti miettiä, mitä Kauko-Idän kieliä osaisin. Ensimmäiseksi tuli Shogunista pari sanaa japania mieleen: - Wakarimasen - en ymmärrä. Sanoin sen, mutta eivät miehetkään näyttäneet sitä ymmärtävän. SItten koetin kiinaa: - Ni-hao!

Tunsin kuinka Saana sävähti säärtäni vasten. Tiesi ehkä, että Kiinassa koirat saattavat päätyä pahimmillaan pataan.

No, eivät kiinankaan sanat saaneet vastakaikua. 

Peräkärrystä tuli mieleeni menneellä viikolla televisiossa näytetty väläys thaimaalaisista marjanpoimijoista, kuinka miehet olivat joutuneet nukkumaan jopa peräkärryssä. Päättelin, että näiden miesten täytyi ehkä olla  samanlaisia poimijoita. Thaikieltä en kuitenkaan osannut sanan sanaa, mutta mieleni teki yrittää jotakin itämaisentyylistä. Sanoin umpimähkään  pari vingahtavaa tavua, mutta seuraus oli täysin yllättävä. Miehet katsoivat hämmästyneinä Saanaa ja sitten minua. Sitten he räjähtivät raikuvaan nauruun ja ajoivat hohottaen pois.

- Mitä sinä oikein sanoit niille thaimaalaisille, vävy kysyi, kun kerroin sisälle tultuamme, keitä Saanan kanssa olimme tavanneet.  Äänsin sanani vävylle mahdollisimman tarkasti. Vävy valitsi puhelimestaan käännöstulkin, nosti puhelimen suunsa eteen ja toisti siihen thaimaalaisille sanomani sanan. Hetken vävy tuijotti hämmentyneenä puhelimen näyttöä, sitten hänkin ratkesi nauruun. Suorastaan heittäytyi sohvalle pitkin pituuttaan 

- Ei kannattaisi mennä höpöttämään mitä sattuu! vävy neuvoi.

- No, mikä sana se sitten oli? Näytä, näytä! Yritin kurkotella puhelimen näyttöä.

- Juoksuaika!

Juoksuaika!?  

Voihan hirven mehevä sääriluu! sanoisi Saana.

Saana-tyttösellä ei sellaista vielä puoleen vuoteen olisi, ja minä puolestani olen ne ajat autuaasti unohtanut. Mahtoivat thaimiehet mummin höpinöitä ihmetellä!