Pikkupojat olivat pennusta innoissaan. He kantoivat sen eteen matolle heidän mielestään sopivia leluja. Johannes toi pennun katsottavaksi Muumimaan kartan, ja Julius ojensi pyöriväsiipistä helikopteria. Sitten pennun eteen ilmestyi puupaloista koottava palapeli, joka esitti perhosta. Kysyin pojilta, mikä sopisi pennulle nimeksi.

- Pusta, vanjhempi ehdotti.

Pusta? Vai niin, olipa varsin outo nimi ja kovin unkarilainen. Olisikohan pikkuveljelläkin oma ehdotus? Kysyin sitä.

- Koira!

- Ai, Koira?

- Koira, pojan suusta tuli päättäväisellä äänellä.

Koko toista tuntia kestävän ajomatkan ajan kotiin mietimme pennun nimeä. Meidän koirilla on aina ollut naisen nimi, emmekä nytkään halunneet poiketa linjasta. Nyt sukumme on kuitenkin laajentunut niin että aina kun nostimme jonkun naisen nimen keskusteluun, lähipiiristä löytyi lähes samanniminen. Lisäksi halusimme, että nimessä olisi jotain Lapista, kun pentu oli itsekin lapinkoira.

- Saana, sanoi mies.

- Eikö mieluummin Hetta. Saana on minun makuuni liian romanttinen.

- Minä en pidä Hetta-nimestä, mies sanoi.

Ajattelin, että koska minä olen tässä koiran hankinnassa ollut aktiivisempi osapuoli, on oikeus ja kohtuus, että mies saa päättää nimen. Päätimme nukkua kuitenkin ensin yön yli, ennen kuin alkaisimme kutsua pentua millään nimellä.

Emme ehtineet ajatella nimiasiaa sen enempää, sillä saavuimme mutkaisille hiekkateille, ja pentu alkoi liikkua levottomasti. Pian se jo oksensi syliini. Vaikka minulla oli pyyhe suojana, oksennus valui pitkin parhaimpien farkkjeni sisäreisiä ja mennä litkutti toiseen kenkään. Ihmeen paljon pienen koiran vatsassa ruokaa olikin!

Saavuimme pennun uuteen maalaiskotiin. Oli jo pimeää, maa oli iltakasteesta märkä ja jalavan suurien keltaisten lehtien peitossa, kun laskin pennun nurmikolle ja tyhjensin kenkäni sen oksennuksesta. Sellainen oli meidän kotiintulo.    

Saana3-normal.jpg