Kennelin omistaja oli antanut minulle kaksi päivää miettimisaikaa. Olin seuraavan päivän ajatuksissani ja levoton. Tyttäreni katseli minua ja kysyi: - Näytät olevan kovin ristiriitaisella mielellä. Mikä siinä koiran ottamisessa niin hiertää?

Huokaisin ja sanoin: - Tietysti se että onko minulla sille tarpeeksi aikaa. Ja mitä isäsikin siitä sanoo? Hän kaipaa Hillaa kovasti ja tykkäisi uudesta, mutta hänellä on sama juttu, että on niin paljon menoja.

- Suurin osa elämästä on arkea, tytär sanoi. - Ja me ollaan luvattu hoitaa aina teidän koiraa, silloin kun tarvitsette.

- Niin, huokasin onnettomana.

- Jos on epäselvää, miten ratkaista jokin asia, niin pitää panna tunteet ennen järkeä, tytär neuvoi.

Kauhistuin, vai tunteet ennen järkeä! Minusta tuntui, että olin aina tehnyt toisin päin. Tytär oli kuitenkin toista mieltä.

- Ihmiset vain luulevat, että tekevät järkiratkaisuja, mutta todellisuudessa tunteet määräävät, tytär sanoi. - Kaikki tutkimuksetkin osoittavat sen.

Minun oli kai uskottava, koska tytär oli opiskellut psykologiaa yliopistossa arvosanan verran. Ja tässä tapauksessa uskoin muutenkin häntä mielelläni. Niinpä tartuin puhelimeeni ja pyysin miestäni tulemaan koiraa katsomaan. Haluaisin kuulla hänen mielipiteensä kennelin pihalla pyörivästä koirapienokaisesta.

Mies lupasi tulla illalla viiden jälkeen. Huh, miten jännittävää.