Saana-koira kertoo

Aamulla tuli kohisi keittiön hellassa ja puut napsahtelivat. Emäntä ja isäntä juttelivat tähän tapaan.

Emäntä: Mitä sinä luet?
Isäntä: Lehteä.
Emäntä: Mitä sinä siitä luet?
Isäntä: Kaikkea.
Emäntä: Kerro minulle jotakin.
Isäntä: Saat kohta itse lukea.

Apua! Keskustelu kuulosti kammottavan tylsältä, aivan kuin kuivia klapuja olisi heitelty hellan uuniin. Onneksi radio oli auki, niin aloin kuunnella aamu-uutisia. Jospa sieltä tulisi kiinnostavampaa juttua.
- Tänään vietetään kansallista epäonnen päivää. Päivää vietetään jo kolmatta kertaa. Päivä on saanut alkunsa opiskelijoitten aloitteesta, koska heidän mielestään on tärkeää oppia epäonnistumaan. Varsinkin luovilla aloilla se on erityisen tarpeellista.
Vai niin, mitähän tuokin oli tarkoittavinaan?

Hetken kuluttua vipelsin emännän edellä aamulenkillä. Osasin meidän reitin hyvin. Tiesin tarkkaan, mistä kohdasta noustaan pellolta kärrytielle, miten pitkään sitä kuljetaan, että päästään purolle, ja miten ylitetään lankkusilta.
Neuvoin emäntää kaikissa liittymissä, ja hän kehuskeli minua runsaasti.

Kun palasimme kotiin päin, minua alkoi mallioppilaana oleminen kyllästyttää. Nyt emäntä johti ja loikkasi ensimmäisenä sarkaojan yli.
- Saana, tule tästä. Etkö muista, tästä me ollaan aina menty?
E-hei, nyt minua ei huvittanut. Päätin käyttää reitin valinnassa sitä luovuutta, josta uutistenlukija oli tänä aamuna puhunut.Valitsin ihan oman ylityskohdan muutaman metrin kauempaa.

Humpsis! Kuinkas tässä näin kävi! Kansallinen epäonnen päivä toteutui kohdallani! Viikolla oli satanut, ja ojanpohjaan oli valunut vettä. Makasin kyljelläni savivellissä, enkä osannut tehdä mitään.

- Saana, mitä sinä siellä makaat? Nouse heti ylös! Sotket itsesi pahemman kerran, emäntä moitti ja palasi koukkimaan minua ojasta. 
- Mikset edes yritä nousta sieltä ylös? Viime kerrallakin kun putosit, jäit vain maahan makaamaan. Taitaa isäntä olla oikeassa siinä, ettei koirilla ole korkeustajua. Eivät tajua, jos jokin paikka on matalammalla, emäntä motkotti ja kurottautui kiskomaan minut mutavellistä.
Koko vasen kylkeni oli savessa ja villahousuistani valui paksua lälliä. Emännällä ei ollut mitään, mihin minua pyyhkiä. Hän alkoi paremman puutteessa vedellä villasormikkailla savivelliä pois. Lopuksi hän puristi käsineensä kuivaksi.

Kotona emänä kantoi minut kädet ojossa suihkuun. Se olikin ensimmäinen kokemus sitä lajia.
- Mitä ihmettä te siellä puuhaatte? isäntä tuli kysymään ovensuusta.
Emäntä ei vastannut mitään, nipisti vain suunsa tiukasti kiinni. 
Jos olisin osannut puhua, olisin sanonut, että juhlimme kansallista epäonnen päivää, ja lisännyt, ettei luova ajattelu suinkaan aina kannata.
Mutta kun en osannut, niin ulvahdin vain heikosti vastaukseksi.
- Älä polta sitä koiraa liian kuumalla vedellä, isäntä varotti.
Huh ja hau, se vielä olisi puuttunut tämmöisenä merkkipäivänä!