Saana%20ja%20kello-normal.jpg

Näin unta, että olin kotikennelissä siskojen ja veljien kanssa. Aurinko paistoi korkealla vihreiden koivujen takana, maa tuoksui kuin sateen jälkeen mullalta ja väkevältä, makealta ruoholta. Juoksin pihassa hippaa ja pukkasin kyljellä pikkuveljeäni. Siskoni näkyivät pyörivän yhdessä kupperiskeikkaa.

Unessa oli niin hauskaa, että jalkani vispasivat itsekseen ja kurkusta nousi pieniä murahduksia. Samassa silmäni räpsähtivät auki. Makasin pimeässä emäntäni sängyn vieressä. Ikkunasta tuleva valo oli harmaata mustan keskellä, ja haikea tunnelma velloi vatsassani. Olisipa täällä siskojen ja veljien parvi ja pikkukoirien hauskat leikit!
Mutta olihan täällä Lauriina! 

Hipsutin viereiseen huoneeseen ja aloin herätellä matkasängyssä nukkuvaa tyttöä. Raaputin sängyn verkkoa käpälällä ja aloin tökkiä tyttöä kuonolla. Hän liikahti, kääntyi selälleen ja venytteli. Sitten tyttö kavahti istumaan, tuijotti minua iloisena ja ilmoitti: - Laps heräs!

Eipä muuta, kuin päivä piti saada alkuun. Isäntä kävi nostamassa tytön käsivarrelleen ja kantoi keittiöön, missä tuli jo napsahteli keittiön hellassa. Lauriina kurkisteli isännän olkapään yli ikkunasta ja sanoi: - Pimeää! Pelkää haamua!
En tiedä, mikä sellainen haamu on, mutta minä pelkään eniten joutsenia, kun ne lentävät yöllä ja huutavat karheasti lentäessään. Pelkäsin jopa Lauriinan laulavaa lintukirjaakin, kun sieltä kuului pelottavia ääniä. Tytön oma suosikki taisi olla liejukana, sen hän aina etsi ja tanssia viipotti käsi pitkällään sen tahdissa.

Emäntä hoippui keittiöön ja valitti, että hän on järkyttävän väsynyt. Se oli kyllä emännän oma vika, sillä näin, että hän luki maailman kauheimman koiran, Marleyn, elämäkertaa pikkutunneille asti. Isäntä alkoi ihmetellä, että miten radiosta kuuluu yöklassinen ja sitten meren aaltojen loiskimista. Hän alkoi epäilla, että onkohan yöllä ollut kellonkääntö. En ymmärtänyt sellaisesta mitään, osaan kääntää vain vekkarin ympäri käpälissäni lattialla.

Kun minun ansiostani oli saatu ylimääräinen tunti, emäntä keksi, että alkaisimme polttaa hämärässä sädetikkuja. Isäntä sytytti tikut hellan pesästä ja pani ne roikkumaan huuvan reunalle. Tikut muuttuivat valkoisiksi palloiksi ja sinkoilivat valoa joka suuntaan. Ne sihisivät hiljaa ja minua alkoi aivastuttaa. Ne olivat hyvin kauniita pimeässä aamussa. 
- Tähti, tähti! hoki Lauriina.

Isäntä alkoi puhua joulusta, ja emäntä muisteli, miten hänen isänsä kauan sitten terotti sahaa viilaamalla, ja kuinka hänen äitinsä keräsi metallimurut sanomalehdelle ja poltti ne uuninpesän suussa. Siinä ne  vanhanajan sädetikut kuulemma sitten kipunoivat ja rätisivät.

Puristin molemmat etukäpäläni yhteen ja onnittelin itseäni siitä, että olin saanut meidän porukan hyvissä ajoin hereille. Muuten meiltä olisivat jääneet sädetikut polttamattomina keittiön laatikkoon.