Martan%20piirros-normal.jpg

Saana Englannin vihreillä nurmilla. Kuva on syntynyt  Inarin (7 v) pensselistä.

Saana-koira kertoo, millaiseksi hänen elämänsä oli vähällä muodostua.

Kun emäntäni ja isäntäni poimivat minut kennelin kalterihäkistä, olin jäänyt perheestäni viimeiseksi. Äitini oli lähtenyt jo   kotiinsa Tampereen taakse, ja siskot ja veljet olivat saaneet uudet kodit jo viikkoja aikaisemmin.

Kasvattaja oli viestitellyt pitkin kesää Englantiin, sillä eräs kennel oli minusta  kovin kiinnostunut. Minusta olisi tullut siellä uuden lapinkoirasuvun esiäiti.

Elämäni olisi saanut kovin erilaisen suunnan. Ensin minut olisi kiikutettu häkissä lentokoneen tärisevään ja humisevaan ruumaan. Olisin lentänyt tuntikausia Pohjolan ja Pohjanmeren yli Engltiin, missä minua olisi odottanut suuri kennel. Minua olisi ruokittu huolellisesti, ja sitten kun olisin tarpeeksi vanha, minulle olisi etsitty sopiva sulhanen ja olisin tehnyt pienet palleroiset pennut. Olisin oppinut myös haukkumaan siellä englanniksi. Aamuisin olisin tervehtinyt ruokakupin kantajaa : - Hau dujuduu! Juu-duu-uu!
Englanti taitaa olla koirien suuhun oikein sopiva kieli, niin kuin se "Hau meni pois".
Nyt se mongerrus taitaa jäädä minulta oppimatta. En siis koskaan tulisi laulamaan: "I like the flowers, I like the daffodils!", vaan lauluni sitä vastoin on: "Tyttö tuntureiden, laajan Lapin maan".

- Elämä on valintoja, kuten nahkaveljeni usein toistelee. Mutta me eläimet emme useinkaan pääse itse valitsemaan.

Englantiin lähdöstä ei kuitenkaan tullut totta, koska kasvattajilla on pentulinjoissa melko tavalla pähkäilemistä. Se on tarkkaa palapeliä. Itse haaveilin jo näkeväni englantilaisen puutarhan, koirakilpailuja, hevosia ja ratsastusta. Kun täällä vielä viipyvät lumi ja jää, niin Englannissa vuorten rinteillä kukkivat jo liljat ja narsissit. Olisin voinut juosta polvihousuisten englantilaisten lasten kanssa jahtaamassa palloa. Samaan aikaan meidän pienet Suomessa kahlaavat tuiskussa ja tuulessa. Kun Englannissa juostaan alkukeväästä vihreillä nurmikentillä, niin täällä me vaan vilistämme pitkin kantavia hankia.

Näitä mietin, kun jouduin jäämään vielä muutamaksi viikoksi kotikenneliini ja odottelin käännettä elämääni. Sieltä minut sitten emäntä ja isäntä kävivät eräänä syksyiltana kahmaisemassa kainaloonsa.

Näin minusta tuli suomalainen perämetsien tyttö ja järvikaupungin osa-aikainen city-girl. Tuskin minusta tulee lapinkoirasuvun esiäitiä - mutta tulipahan sentään ilopilleri tälle perheelle!

Tämän päivän kepponen oli, kun piirsin tussilla likkojen lakanaan.

- Ei kai koira voi piirtää tussilla!!! emäntä vihoitteli.
Karoliina selitti auliisti, että näin juuri oli tapahtunut. Pentu oli ottanut tussin hampaisiinsa ja piirtänyt. Emäntä ei vieläkään uskonut. Hän ei ollut koskaan kuullut lakanoihin piirtävästä koirasta.
- Tule itse katsomaan! Tuommoinen risa ympyrä ja vielä viivoja ja pisteitä! Karoliina osoitteli lakanaa. - Ei me Lauriinan kanssa sentään noin huonosti piirretä!