Olen kyläilemässä nahkaveljeni ja hänen perheensä kotona. Samalla olen tutustunut ensimmäistä kertaa heidän pihapiiriinsä ja heidän kotikylänsä jänniin paikkoihin. Tänä aamuna olimme emännän kanssa aamukävelyllä.

Ihmettelen kovasti, miten eri tavalla emäntäni ajattelee kuin minä. Hän huokaili koko ajan: - Kylläpä on kaunis aamu ja auringonnousu! Tämän kylän talot ovat kyllä tosi nättejä, kun ne on maalattu puna- tai keltamullalla.
Minä taas ajattelin näin: - Mikä ihmeen  rapina kuuluu tuolta vanhan puodin alta? 
Ja kirkon vieressä lehtikasassa vasta oli mahdoton meno ja meininki. Päästäisten piipitys kuului jo pitkän matkan päähän. Oli ihan pakko painaa kuon maahan ja ruveta pöllyttämään.

Menimme myös joen rantaan. Taas emäntä huokaili, että katso, Saana, kuinka vesi näyttää auringon noustessa punaislta, ja kuuntele, kuinka komeasti koski jylisee.
Minä taas kuuntelin korvat hörössä, miten naapurin koira haukkui minua äksyllä äänellä, kun sipsuttelin sievästi ohi.
Tietysti luen koko ajan kuono maassa tämän kylän koirien terveisiä, mutta niistä ei emäntä ymmärrä yhtään mitään. Hän vain selaa puhelintaan ja katsoo, onko hänen kavereiltaan tullut tekstareita.
Tosi outoja nuo ihmiset!

Kun kuulemma yksi kuva on enemmän kuin tuhat sanaa, annan emännälle luvan liittää tähän nyt 5000 sanaa lisää. Hän sanoo, että kuvauslenkit kanssani ovat vaivalloisia, kun pitää näpsiä yhdellä kädellä ja toisella kiskoa minua lehtikasoista. Mutta ei kai se haittaa!