Olen kokeillut ainakin kerran piirtämistä. Kerran kun Karoliina ja Lauriina olivat yökylässä, niin innostuin silloin piirtämään heidän lakanaansa kivoja ympyröitä.
Kirjoittamista olen harrastanut kynän päitä pureskelemalla ja blogissa näpsyttänyt pienen ikäni. Se onkin emännän ja minun yhteinen juttu. Kun emäntä kiertelee maailmalla, niin isäntä on sillä aikaa ollut kiltti näppäinorjani.
Viime päivinä emännän sydän on ollut niin tunteita pullollaan, kun hän on muistellut vielä meidän Hilla-samojedia. Liitän muistelun tähän, jos joku haluaa sen lukea. Kannattaa ehkä varata nenäliinan kulmaa käden ulottuville.
EHKÄ VUOSI - TAI VÄHEMMÄN
Marja on istunut koko ajomatkan puolittain kääntyneenä ja silitellyt Hillan niskaa ja selkää. Antanut sormiensa lipua silkkikorvia pitkin, irrottanut ja antanut tunteen viipyä niiden päissä. Nyt hän kääntyy Juhaniin päin ja sanoo: - Pysäytä tähän, minun täytyy saada vähän itkeä.
Ympärillä leviävät jo viikkoja sitten puidut sänkiset pellot. Niiden väri on niukan harmaa, vaalenruskea ja kauhtunut beige, ne ovat kuin väsynyttä koirankarvaa.
Juhani kääntää auton sivuun. Se mahtuu juuri ja juuri kylätien penkereelle, ja Marja tarraa Juhanin käteen.
- Itketään meidän valkoturkkia! Itketään neljäätoista ja puolta vuotta, kynsien rapinaa, kyselevää haukahdusta, hikistä kainalokuoppaa, villasukan hajua sadepäivänä, hän sanoo ja päästelee ääniä, joiden oli luullut jo kauan sitten unohtuneen.
Pelloilla syksy on pysähtynyt, maissin varret on vienyt pakkanen ja jalavienkin läpi näkyy pelkkää kirkasta surua.
Eläinlääkäri on oudolla tavalla yhtä potilaittensa kanssa. Hänessä on samanlaista mykkää melankoliaa ja tarkkaavaisuutta, varovaista läsnäoloa ja poissaoloa yhtäaikaa. Hoitopöytää hän ei käytä, vaan asettuu polvilleen Hillan viereen ja alkaa painella sen kaulaa ja vatsaa. Koira, joka on kaupungissa tärissyt nostettavalla tutkimuspöydällä ja tarvinnut neljä ihmistä avuksi hoitotoimenpiteisiin, hymyilee lauhkeaa samojedinhymyä ja heiluttaa onnellisena häntäänsä. Se luulee tulleensa ystävän luo kyläilemään. Hyvä niin.
- Nisäkasvain täällä tuntuu, lääkäri sanoo ja katsoo ensimmäisen kerran Marjaa ja Juhania kasvoihin.
- Juu, mutta sitä ei leikata. Kasvaimia on leikattu jo kaksi kertaa. Ja molemmat takajalat, Marja sanoo heti.
He eivät haluaisi mitään kärsimystä enää Hillalle, muovikoppa päässä kulkemista ja huonekaluihin törmäilyä kaiken kivun lisäksi.
- Jalat tältä ensimmäiseksi pettävät, kipeät ne ovat, kun se vaihtelee koko ajan asentoaan. Minä voin antaa siihen piikin, lääkäri sanoo ja kohottautuu.
- Entäs ihottuma? Kun on noin pahasti karva rinnasta lähtenyt, Juhani sanoo ja tukee Hillaa pystyyn muovimatolla.
- Sieni on levinnyt korvasta, ihottuma kyllä saadaan kuntoon. Onko teillä mahdollisuus pestä koira joka toinen päivä lääkeshampoolla?
Onhan heillä, vaikka aamuin illoin ja kerran keskipäivälläkin. He tekisivät kyllä kaikki hellät hoidot, kylyt ja kylvetykset!
Kun Marja työntää korttinsa lukulaitteeseen, lääkäri sanoo: - Kun on koirasta nauttinut silloin kun se on pentu, niin se täytyy hoitaa vanhuksenakin.
Marja on kuulevinaan moitetta lääkärin äänessä, mutta ajattelee, ettei tämä tiedä, kuinka paljon Hillaa on yritetty sen vaivoissa auttaa.
- Kuinka kauan? Marja kysyy ja yrittää lukea lääkärin kaikkia ilmeitä.
Mies ojentaa kuitin Marjalle ja sanoo arkisesti: - Ehkä vuosi tai vähemmän. Ei sitä tiedä.
Marja astelee autolle, jossa Juhani jo odottaa, Hillan pää on koholla ja pilkistää penkkien välistä. Heistä tuntuu, että he ovat vielä tällä kertaa pelastuneet. Kuoleman kylmä käpälä ei vielä tänä myöhäisyksyn päivänä raapaissut heitä erilleen.
Pian sen jälkeen tulee joulu ja sen kaikki valot. Lastenlapset juoksevat ympyrää koiran perässä ja haluavat pöyhiä sen turkkia. He tyhjentävät keikkuvilta lautasilta jouluruuan tähteet koiran kuppiin ja asettuvat vatsalleen seuraamaan sen hotkimista.
Pienin on perinyt sukupolvien takaa karjalaiselta mummolta kyvyn tajuta eläimistä muita enemmän. Hän kulkee koirankorkuisena käsi suuren eläimen turkissa ja höpöttää: - Hilla-koija ihmettelee. Hilla taivaan uima-altaissa koijaa ui. Se tähtiä syö.
Kevättalvella vietetään isännän syntymäpäiviä. Suku kohottaa kuplivia maljoja tasavuosia täyttävälle kiusaantuneelle sankarille. Isäntä pitää puhetta ja sanoo, että paikalla on suurempikin sankari kuin hän. Jos lasketaan, että koiran yhtä vuotta vastaa ihmisen seitsemän, niin juuri nyt Hilla-vanhus täyttää sata vuotta.
Samalla hetkellä suuri valkea koira vaeltaa olohuoneen halki kokoontuneen suvun keskeltä. Kaikkien huomio kääntyy siihen, ja juhlien luonne muuttuu siinä samassa. Nyt juhlitaankin koiran satavuotissynttäreitä. Tarvitaan toinen kierros kuplivaa!
Kevään korvalla otetuissa kuvissa Hilla näyttää keltaisessa rusetissaan pörheältä pääsiäskoiralta, ja sen suu leviää vielä lempeään samojedihymyyn. Mutta kesän alussa sen uljas turkki alkaa roikkua elottomina suikeroina. Sen suupieliin nousee kärsimyksen ilme, kun se ei enää pääse maalatulta lankkulattialta pystyyn kuin takapäästä autettuna. Eräänä sunnuntaina se tipahtaa pellon reunalla vaellellessaan matalaan vesikuoppaan. Sieltä se joudutaan nostamaan farkkujen lahkeiden avulla ylös, sillä se on niin voimaton ja hätääntynyt, eikä salli vieraampien auttajien koskea itseensä.
Marja tajuaa Hillan lähdön läheisyyden eräänä läpäisemättömän vihreänä kesäyönä, kun ilma on kuin läpinäkyvää maitoa. Hän sukeltelee pihamaan usvassa ja näkee Hillan kulkevan rannassa pajupensaalla. Koira alkaa nousta mäkeä luisena ja kapeana, sen takajalat siirtyvät vaikeasti, ja sen leukaperät ovat kivusta kiristyneet.
Marja odottaa koiraansa hämärässä jalavan alla, ja kun se pääsee kohdalle, hän kutsuu sitä nimeltä. Hilla säpsähtää, kaihtaa Marjaa, kiertää ja kiirehtää askeleitaan. Se painautuu ruusupensaan turviin ja kulkee nykivin askelin talon takana olevaan mustana silhuettina kohoavaan metsikköön. Se tietää aikansa tulleen, haluaa olla yksin ja mennä metsään kuolemaan. Marja katsoo kesäyön valoisaan pimeään katoavan koiransa perään ja tietää, että nyt on astuttu askel jonkin korkean kynnyksen yli.
Tänään Hilla haluaa vielä viivytellä, se kumartuu haistelemaan ruohoja eläinlääkärin rapun pielessä. Viimeiset tuoksut ajan tällä puolen. Taaskaan eläinlääkäri ei turhia puhele, tervehtiikö edes, Marja ei huomaa. Hän tarttuu ruiskuunsa ja vetelee sitä kädet koholla valoa vasten. Hillan ei tarvitse nytkään nousta tukimuspöydälle, vaan kaikki tapahtuu lattiatasossa. Marja ja Juhani hyvästelevät silittämällä, Marjan silmistä valuu niin raskaita pisaroita, että valkoinen turkki kastuu. Lopulta Hilla nostetaan tutkimuspäydälle ja viimeinen piikki painuu koiraan.
- Sillä oli vahva sydän, lääkäri sanoo ja Marja tuntee sanoissa moitetta. Sitten hän selittää itselleen, että vaikka sydän olisi kestänyt, niin jalat eivät enää, ja syöpä jylläsi. Mutta silti, silti! Äkkiä päivä on täysin tyhjä, ei ole niukintakaan lohtua, on vain tämä pysähtynyt hetki: loppukesän himmeä peitto peltojen yllä. On vain valkoiseen lakanaan kääritty mytty auton peräkontissa ja puhelimessa puolisen tusinaa tekstiviestiä lapsenlapselta: - Onko Hilla jo kuollut?
Hillan hauta on kaivettu puutarhan äärimmäiseen nurkkaan pakkasissa kuolleen jalavan kannon juurelle. Piirissä seisovat lähes kaikki Hillan rakkaat. He ojentavat kummun yli pakahduttavia puheita, lauluja, sydäntä suurempia muistoja. Valkosuklaalautanen kiertää kädestä käteen, ja lopuksi lastenlapset haluavat sanoa Hillalle yhdessä iltarukouksensa: Levolle lasken Luojani, armias ole suojani.
Ajatus Hillasta kirmailemassa tuttujen koirien laumassa taivaan kukkaniityillä hymyilyttää.
- Opin Hillalta, kuinka eletään eläimen kanssa, Juhani sanoo, kun kävellään haudalta pois.
- Kaikkien pitäisi saada sellainen kokemus, Marja sanoo. - Hilla toi meidän elämään paljon iloa. Se näytti, mitä on kiintymys ja uskollisuus, omien puolustaminen.
- Vaikka varastelikin nuorena käsineitä ja söi minun kännykkäni, tytär sanoo ja poikkeaa nostamaan nuorimmaisensa rypsipellosta poimimasta Hillalle vielä viimeisiä kukkia
- Hilla oli hieno koira, joku sanoo itsekseen ääneen sen, mitä kaikki muutkin ajattelevat.
Kommentit