Kuuulin, kuinka emäntä ja isäntä puhuivat keskenään, että minua on hankalaa kouluttaa. 
Ja mikä oli syy?
Olin kuulemma liian oppivainen!

Emäntä sanoi, että otan heti ensimmäisestä kerrasta neuvon vastaan. Asioita ei tarvitse päähäni nuijalla takoa. Kuitenkaan isäntäväki ei ole varma siitä, olenko oppinut yhtään mitään, vai onko kaikki osaaminen vain puhdasta sattumaa ja vahinkoa. Onko osaamiseni vain ohimenevä pölähdys?

Kaikenlaisia huolia niitä onkin! Emäntä sanoi, että jos Saana olisi ihminen, se olisi jokin amerikkalainen college girl, joka kävelisi yliopiston campuksella suurten keltaisten puiden alla vekkihameessa taideopintokansionsa kainalossaan.
(Taideopinto? Ja minä kun olen vasta piirtänyt tussilla lakanoihin!)

Hau, hau, tosi omituisia kuvitelmia, en kyllä pääse niihin ollenkaan mukaan...

Ehkä nuo puheet tulivat siitä, kun emäntä ja isäntä lähtivät tänään erään yhteisen oppilaansa ylioppilasjuhliin. Jo lähtiessään he käyttäytyivät omituisesti: lenkkarit ja tuulitakki saivat jäädä ovipieleen. He kaivoivat kaapin periltä ykköset ylleen, emäntä pöyhi peilin edessä turkkiaan ja isäntä kietoi talutushihnan kaulaansa.

Kotiin palattuaan he puhuivat haikealla äänellä, kuinka nätti nuori ylioppilas oli ollut, ja miten aika on kulunut. Emäntä innostui kokeilemaan minullekin ylioppilaslakkia päähän. Se olikin kiva leikki. Ylioppilaslakki tuoksui jostain syystä kerma-kinuskikakulta, ja niinpä nappasin koreilun sijasta koko lakin suuhuni.
Kovalta se maistui, kovaa kai on välillä myös opintie.