Minulla oli taas jännää, kun kävelimme emännän kanssa ekan kerran nahkasiskoni perheen luo kyläilemään. Vaikka emäntä oli yrittänyt kertoa, keitä tulisin tapaamaan - Karoliinan ja Lauriinan - en silti ymmärtänyt mitään. 
Poukkoilin koko kävelyn tien reunalta toiselle, ja kulkumme joutui hieman hitaanpuoleisesti. Minulle olikin sitten suuri yllätys, kun löysin leikkikaverini ihan jalkapatikkamatkan päästä. Tulin melkein sekopäiseksi ilosta. Ravasin pitkin liukkaita lattioita, hyppelin sohvalle, ajoin Lauriinaa takaa ja tyhjensin nahkasiskoni puukoria.
Tulin onnesta niin sekopäiseksi, että minun pantiin terassille siksi aikaa rauhoittumaan, kun perheen naisväki joi kahvia ja mehua.

Harmitti aika tavalla, kun minut poistettiin seurapiiristä niin tylyllä tavalla. Eihän muitakaan vieraita kohdella niin nolosti, että köytetään ränniin, ja itse istutaan sisällä herkuttelemassa ja nauramassa.

Aloin ikävissäni kaluta talutinnaruani. Sain hyvän otteen hampaisiini kohdasta, jossa leveämpi läpyskä liittyy naruun. Mutustelin sitä hetken suussani, naru oli lumisateesta jo vähän märkä ja pehmitin sitä lisää suussani. Sain sen asettumaan mukavasti piikkihampaitteni väliin, eikä tarvittu kuin naps, niin naru oli poikki.
Olin vapaa, hau--uu! Jih-huu!

Loikkasin terassilta maahan, jota peitti jo lumikerros. Katselin hetken hölmistyneenä ympärilleni. Olipa täällä pihalla jännittävän näköistä. Vanhojen omenapuiden oksat ylettyivät lähelle maata. Yletin muutamalla pompulla tökkäisemään oksalta lumipaakun kuonolleni. Tyttöjen vaaleanpunainen leikkimökki oli aidan vieressä, juoksin pienen kunniakierroksen mökin kuistilla, niin että kesältä unohtuneet hiekkalelut sinkoilivat. Kirin kohti tontin rajalla olevaa kuusiaitaa, mitähän sen takana olisi?
Pistin pääni oksien alta ja työnsin uteliaan kuononi naapurin puolelle, näin, että pihalla vihreätakkinen tyttö teki  pikkuveljensä kanssa lumipalloja.
- Oh, so lovely puppy! tyttö huudahti.
Peräydyin kiireesti taaksepäin, sillä en ymmärtänyt tytön puheesta hölynpölyä. Olin varmaankin joutunut ulkomaille!

Tapahtumat etenivät tällä välin sisällä. Karoliina oli murheissaan, että minut oli työnnetty ulos ja seuraili olemistani toisella silmällä ikkunasta. Äkkiä hän parkaisi: - Saanaa ei näy missään! Se on karannut!
   - Mitä ihmettä? Emäntä laski kahvikupin kädestään ja juoksi villasukillaan ulos. Totta se oli, poikkipurtu naru retkotti tyhjänä lumisessa maassa.

Nahkasisko oli joukon nopein. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän sai minut kiinni pitkillä askelilla, tarrasi kaulapantaani ja retuutti sisälle.

Emäntä nosti minut syliinsä ja kauhisteli: - Minne sinä, Saana-parka, olisit osannut edes mennä, kun olet täällä ekaa kertaa kylässä? Olisit voinut rynnätä vaikka tielle tai junanradalle!

Hau, hau, mitä kaikkia vaaroja niitä maailmassa onkaan. Nyt olin joutunut jo kuusiaidan takana melkein ulkomaille.
Talutin taitaa olla pienen koiran turva. Eipä kannata purra sitä toista kertaa poikki!