Meidän elämä on semmoista, että usein pihaan ajaa auto, joku kuuluu kopistelevan rapulla ja työntyy sitten sisälle eteiseen. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan, jos sieltä tulee joku semmoinen, joka on isännänmallinen! 
Silloin rinnastani alkaa kummuta haukku, enkä saa sitä millään loppumaan.
Kuitenkin kaikki isännänmalliset ovat ovat olleet minulle tosi ystävällisiä. He ovat puhuneet minulle kiltillä äänellä, eivätkä ole yrittäneet pyydystää minua.

Emännänmallisten tuloa tuskin huomaan, heilutan heille häntääni ja annan asettua istumaan omiin suosikkipaikkoihini kuten siniseen sohvaan tai ikkunan alla olevaan nojatuoliin, josta yleensä tähystelen kuono kiinni ikkunassa tiellä kulkevia.
Emännänmalliset yritän saada kanssani leikkimään. Kannan heille palloani ja solmuluutani, että he ymmärtäisivät ruveta heittelemään sitä minulle.

Perheeni on ollut hieman huolestunut tällaisesta käyttäytymisestä. Ensin he ajattelivat, että minusta on ylättäen kasvanut arka pentu, mutta pian he alkoivat ihmetellä tätä kahtiajakautunutta mieltäni.
Sitten emäntä muisti, että että nuorempi nahkasiskoni oli pienenä samanlainen. Hänkin pelkäsi kovasti miehiä, ei suostunut heitä edes tervehtimään. Kuulemma kerran nelivuotiaana kun olisi pitänyt vieraalle ojentaa kättä, niin nahkasiskoni oli ojentanut vanhalle rovastille jalkaa. Se oli kyllä ollut kaikien mielestä aika noloa!

Nyt kuitenkin nahkasiskoni elää äitinä miesvaltaisessa perheessä ( mihin kuuluvat Johannes ja Juliuskin), ja taitaa olla heihin ihan tottunut ja tyytyväinen. Voi olla, että minullekin käy samalla tavalla, että totun ja tyynnyn.
Ainakin meidän isännästä minä tykkään vielä enemmän kuin täytetystä puruluusta. Hänen kanssaan pääsen joka päivä metsään tosi pitkille kävelylenkeille.
Metsänhajuinen, perässäni taluttimen päässä pitkillä kintuillaan harppova isäntä! Hän on kyllä minun suosikki-ihmiseni! Ihan paras!