Isäntäni oli kuullut koulunpenkillä tuhat kummallista tarinaa koirista ja omistajista. Niitä hän sitten kertoi emännälle. Sain kuulla, miten opettajani oli kantanut pizzalaatikoita kädessään, kun vieras, valtavankokoinen saksanpaimenkoira oli rynnännyt portista häntä kohti raivokkaasti haukkuen. Silloin opettajani oli laskenut pizzat coolisti käsistään ja käynyt paljain käsin koiran kimppuun. Näin opettajani oli näyttänyt koiralle paikkansa. Ei hän kuitenkaan suositellut kenellekään samaa temppua, se voisi käydä tottumattomalle puolustautujalle aivan liian vaaralliseksi.

Täytyy kuitenkin sanoa, että aika kova mimmi opettajani on. Katson häntä seuraavalla kerralla tavatessamme aivan uusin silmin.

Isäntään oli kyllä tehnyt vielä suuremman vaikutuksen tarina aivan pikkuruisesta pinseristä, joka oli mahtavaa lenkkeilijäsukua. Pinserin emäntä oli kertonut, kuinka hänen toinen, samaa rotua oleva koiransa jaksoi kävellä Lapissa 30 km tuosta vaan. Emäntä itse oli ollut vaeltamisesta väsynyt, mutta koira ei. Koira oli vetänyt emännän 30 km kävelymatkalta kämpälle, kun tämä oli hoippunut jo aivan upiuupuneena.

Tällaisesta lapinkävijästä innostuneena isäntä alkoi jo suunnitella meille ensi kesäksi lapinmatkaa. Kuuntelin korvat hörössä, minne oikein pääsisin. Minua ei kuulemma vietäisi millekään luonnonsuojelualueelle niin, että voisin olla vähän vapaammin. Sellainen paikka kuin Hammastunturi vilahti isännän puheessa. Emäntä alkoi kysellä, missä se oikein sijaitsee. Kuulemma jossain lähellä Kutturaa. 

Omituisia nämä suunnitelmat! Onkohan Kuttura sellainen paikka jossa on kuttuja? Luulin, että Lapissa on lapinkoiria varten poroja, niin minulle ainakin on uskoteltu. Entä sitten paikka ja Hammastunturi. Emännän hammas sai viikko sitten paikan, ja emäntä piteli lopun iltaa leukaansa, kun häntä oli hoidettu niin perusteellisesti, että leuka oli loksahtanut.
En tiedä, haluanko minä mitään kuttuja ja hammaspaikkaa. Tätä täytyy pienen koiran vähän miettiä, kapsuttaa oikein käpälällä kumisevaa pääkoppaani.