Isäntä kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti yhdessä meidän kanssa järvenselälle.
Hau-uu, miten isännän suksenkärjet olivat kivat. Ne olivat kuin kaksi eläintä, jotka vuorotellen pilkistivät lumen sisältä. Hyökkäilin innoissani vuoron perään molempien kärkien kimppuun, murisin niille ja yritin haukata hampaillani. Isäntä ei leikistäni kuitenkaan innostunut, vaan alkoi parantaa vauhtiaan. Hän päätti kiertää saaren takakautta ympäri, me emännän kanssa kulkisimme tuuletonta etusyrjää. 

En tykännyt tästä suunnitelmasta ollenkaan, sillä minähän olen pieni paimenkoira, jonka tehtävänä on pitää laumansa kasassa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä isäntä pieneni pisteeksi jonnekin kaukaisuuteen, ja emäntä huuteli minua koko ajan luokseen, kun tarjosi minulle luunmuotoisia herkkunameja.
Juoksentelin edestakaisin kuin väkkärä pitkä kuormaliina perässä, niin kuin opettajani oli emäntää neuvonut.

Mutta mikä oli tämän edestakaisin juoksemisen seuraus, sen voitte nähdä kuvasta. Kietouduin liinaan niin kuin kissa lankakerään. Lopulta minun oli istuuduttava kivelle ihmettelemään, miten tästä paimentamistehtävästäni ja ennen kaikkea tukalasta solmustani selviäisin. 

No, vapauttihan emäntä minut kurjasta tilastani, mutta sain minäkin olla emännälle hetken kuluttua tueksi ja turvaksi.

Kun ylitimme järvenselkää takaisin autollepäin, emännän alta kuului yhtäkkiä kammottava ääni: bul, bul,bul. 
Emäntä jäykistyi niille jalansijoilleen, näin kuinka hän valahti valkoiseksi ja sanoi säälittävällä, tärisevällä äänellä: - Saana, nyt minua rupesi hirveästi pelottamaan!

Niinpä asettauduin emännän nilkkojen taakse ja tökin häntä kuonollani eteenpäin. Halusin sanoa hänelle, että älä pelkää ollenkaan, minä autan ja paimennan sinut vastakkaiselle rannalle.
Olisin halunnut sanoa vielä, että jos jää kestää autonkin, niin miksei sitten emäntää. En saanut kuitenkaan haukahdettua sitä suustani, mutta luulen, että hän kuitenkin ymmärsi ajatukseni ja rohkaistui. Ainakin selvisimme yhteistuumin turvaan.