Pienen matkan päässä meiltä on paikka, jota kutsutaan Hiihtomaaksi. Se on todella suosittu, vaikka tuosta emännän ottamasta kuvasta sitä ei kyllä uskoisi. Siellä käy paljon perheitä laskemassa mäkeä pulkilla ja suksilla. Alueella on kota, josta nousee melkein aina savua, ja herkulliset  paistuvan makkaran tuoksut kiirivät kuonooni.

Kuljen melkein joka päivä Hiihtomaan reunaa pitkin emännän tai isännän kanssa. Eilen eräs pikkupoika roikkui kodan kaiteen yli pitkä makkarankäivärä kädessään. Hän heilutteli sitä minua kohti, ja kun innostuneena aloin loikkia pikkupojan lähelle, tämä huusi hämmästyneenä: - Miten tuo koira voi nähdä makkaran, vaikka sillä on valkoiset silmät?

Pysähdyin siihen paikkaan, ja emäntäkin pysähtyi. Tuijotimme poikaa hämmästyneinä. Valkoiset silmät?!
Sitten emäntä sanoi: - Poika tarkoittaa varmaan noita sinun silmälaikkujasi.

Mikä helpotus! Ehdin jo vähän säikähtää, että olivatko silmäni homehtuneet.

Katselin mäkeä, ja ajattelin, että olisi aika kivaa yrittää joskus kiskoa pientä pulkkaa perässä. Pakkaisin siihen itselleni eväsmakkaran, haukkaisin suullisen lunta syömisen päälle ja viettäisin Hiihtomaassa hauskaa talvielämää.

Nauttisin samoin kuin meidän Inkeri 8-vuotiaana täällä hiihtolomalla. Hän oli ollut siskonsa sekä isännän ja emännän kanssa joka päivä hiihtämässä ja laskettelemassa, ja illalla nukkumaan käydessä hän sanoi emännälle:
- Oisko kivaa, jos teillä ei ois taloa ollenkaan?
Emäntä ei ymmärtänyt mitään Inkerin lausahduksesta, hän tuijotti tyttöä vain hölmistyneenä suu auki:
-  Kuinka niin, ettei taloa ollenkaan?
- Ni-in, tyttö sanoi napakasti. - Silloin voitais aina olla Hiihtomaassa!!! 

Hau-hau, jess-jess, ihan samat sanat! Minullekin talo on tarpeeton. Makkarakota riittää mainiosti! Minäkin haluaisin elää vain ulkona ja asua Inkerin seurana Hiihtomaassa!