J

Juuri kun olimme emännän kanssa lenkillä, puhelin soi ja Karoliinalla oli tärkeää asiaa.
Innostunut ääni kaikui puhelimesta: - Mennäänkö tänä iltana koirakouluun?
Emäntä mutristeli suutaan.
- Oi, voi! Ajattelin, että voitaisiin lintsata tänään. Viime viikolla ei päästy reissun takia ollenkaan. Eikä me tällä viikolla olla harjoiteltu mitään.
- Mummi!!! Kyllä Saanan täytyy päästä viimeiselle tunnille koirakouluun! Sehän voi saada vaikka todistuksen.
Emäntä pyöritteli päätään. - Ei kai siellä mitään todistuksia anneta, emäntä epäili.
Karoliina oli sinnikäs: - Saana voi saada oikein hyvän todistuksen. Sen keskiarvo on ainakin 8+.
Taas emäntäni epäili: - Ei kai sentään.
Karoliina oli kuitenkin varma menestyksestäni: - Kyllä Saana osaa hyvin perustaidot!
Lopulta emäntä luovutti ja lupasi, että mennään sitten illalla porukalla koirakouluun.

Kivaa, minusta se oli hieno päätös! Tein muutaman kiepin ilmassa ja otin narun hampaisiini. Olin jo niin menossa.

Painelimme hallille iltahämärissä. Karoliina halusi taluttaa minua. Minusta hän oli kovin hidas ja kiskoin minkä kykenin.
- Apua! Ei Saana todellakaan ole mikään 8 + oppilas! emäntä sanoi ja tulla puuskutti meidän perässämme. 

Kun pääsimme perille, jäimme tyrmistyneinä seisomaan oveen suuhun. En nähnyt paikalla yhtään tuttua koiraa. Missä olivat pikkuinen pinseri, isotassuinen paimenkoira ja muut tutut kaverit? 
- Täällä ei ole yhtään tuttua naamaa! emäntäkin sanoi.
- Eikä meidän Oona-opettajaakaan! Karoliina jatkoi.

Olimme tulleet täysin väärään aikaan, koirakouluni oli loppunut jo viikko sitten. En siis saanut mitään todistusta, en edes pään silitystä.
Istuuduimme kaikki kolme seuraamaan arkitokoa. Makasin lattialla emännän jaloissa ja katselin harjoituksia. Oli hauskaa olla taas hallilla. Olisin viihtynyt siellä pidempääkin ja yritin osoitella kuonolla ilmoitustaululle päin, että keksikääpä minulle uusi kiva kurssi. Kyllä me vähän jotain suunnittelimmekin, saa nyt nähdä, mitä tapahtuu.