Saana%20salaisuuksia-normal.jpg

Ihmiset ovat kummallisia olioita, kun he ihmettelevät päivästä toiseen itsestään selviä asioita.

Tänään tassutin isännän kanssa sellaisen aamulenkin, jonka olimme edellisen kerran kiertäneet yli kuukausi sitten. 
Olin huomannut silloin eräässä pihlajassa roikkumassa koiran kaulapannan ja olin yrittänyt hyppimällä saada sen itselleni.
Nyt kaulapanta oli kadonnut.

- Mistä, sinä Saana, muistit, että tuossa puussa on ollut joskus kauan sitten kaulapanta? isäntä kysyi. - Vai haistoitko vielä sen? Tuoksuiko panta vielä pihlajassa?

Katsoin isäntää karvasilmieni alta ja ihmettelin kovasti hänen kysymyksiään. Asiahan oli minulle aivan päivän selvä!

Kotona isäntä ja emäntä juttelivat taas kerran hajuaististani.

- Kauheaa, jos me tuoksutaan ihan hirveältä Saanan nenään! emäntä sanoi.

Se kyllä on turhanaikaisen ajatus! Meille koirille kaikki hajut ovat yhtä hyviä ja huumaavia, ja - joka tapauksessa ne ovat aina mielenkiintoisia. Niiden perässä on mukava tohista ja puhista.

Jos olisin saanut sanotuksi, olisin kertonut emännälle, että hän tuoksahtelee väriliiduille ja pullanmuruille.
Ja isännälle olisin kertonut, että hänen hajunansa ovat kuivat sammalet ja sahanpuru.

Mutta tuleehan salaisuus tässä sopivasti paljastetuksi!