Vähän nolottaa paljastaa, mitä tapahtui viime kerralla koirakoulussa.

Meitä oli vain viisi koiraa emäntineen, muut olivat  jo viettämässä talvilomaa.

Minusta oli mahdottomaan mukavaa, kun oli niin vähän koiria paikalla. Kuljin kuin viipperä ympäriini kuono tiukasti keinonurmessa, sillä se oli vielä täynnä satojen koirien ihania tuoksuja match shown jäljiltä. Haistoin tuttujen koulukavereitteni lisäksi todella kiinnostavia uusia tuoksuja. Olin aivan päästäni pyörällä, kun ajattelin, miten hauskaa olisi tutustua kaikkiin vieraisiin haukkujiin. Menisin vain niiden joukkooon, temmeltäisin ja iskisin käpälää.

Kun mietin kaikkia näitä mahdollisia koirakavereita, en olisi millään malttanut keskittyä opetukseen, missä piti säntillisesti puikkelehtia eestaas koulutovereitteni rivissä ja opetella kohtaamaan heitä hillitysti ja asiallisesti. Niin kovasti matosta nousevat tuoksut minua lumosivat ja houkuttivat!  

Kun sitten välillä huilasimme, niin tauolla opettaja alkoi kysellä meiltä tulevaisuudensuunnitelmia, mitä kullekin koiruliinille tapahtuisi, kun peruskurssi olisi ohi.

Vuorollaan sitten koirat emännän välityksellä kertoivat suunnitelmistaan. Yksi koirista oli tuleva metsästyskoira, kaksi suunnitteli aloittavansa tokon ja yksi agilityn.

Kun minun vuoroni tuli, ei opettaja kysynyt mitään, vaan sanoi: - Saana sitten varmaan palaa kotikoiraksi!

Olimme emännän kanssa aivan tyrmistyneitä. Meinasin keikahtaa häpeissäni aivan selälleni. Huomasin, kuinka emäntä päinvastoin ojensi selkänsä hyvin suoraksi ja sanoi  arvokkaalla äänellä: - Saana pääseekin joka aamu isännän kanssa monen tunnin metsäretkille. Saana on meidän perheen oikea retkikaveri!

Opettaja varmaan huomasi, että oli sanonut hieman nolosti. Hän vastasikin minulle kiireisesti: - Niin, se onkin parasta koiranelämää!

Siinäpä se tuli sitten selvästi sanottua.