Harva se päivä kävelemme emännän kanssa reilun kilometrin päässä olevaan lähi-Siwaan. Emäntä harppoo reppu selässä, ja minä tohisen yleensä kuono maassa. Sitten yhtenä talvipäivänä kohotin katseeni ja näin rukkasen!

Se oli pienenpieni  puna-musta rukkanen, jonka joku lapsi oli pudottanut, ja ystävällinen ohikulkija oli nostanut tien vieressä olevan lepän oksaan. Haistoin rukkasen heti, siinä oli pehmeä, maidonhajuinen lapsentuoksu. 
Rukkanen houkutti minua niin, että hyppäsin sen kohdalla suoraan ylös sitä tavoittelemaan. Valitettavasti se oli niin korkealla, etten saanut siitä otetta. Ei auttanut, kuin sipsutella eteenpäin.

Suloiselta tuoksuva rukkanen ei unohtunut millään mielestäni. Kuljimme kolme viikkoa lähes päivittäin sen ohi, ja yritin kerran toisensa jälkeen hypätä tai pompata tai loikata tai kurottaa sitä kohti ja kahmaista rukkasta käpälällä tai nykäistä hampailla. 
Onni ei ollut kuitenkaan yrityksissäni myötä, vaan rukkanen jatkoi killumista lepän oksassa.
Mutta kukaan ei tullut sitä hakemaankaan.

Kun neljäs viikkoa alkoi, ja ohitimme taas rukkaspuuta, loikkasin puolihuolimattomasti oksaa kohti. Ja kuinka kävi? Olin ilmeisesti kasvanut niin paljon, että koukkasin sen piikkihampaillani alas. Tuosta vain, niin kuin paraskin palloilija!

Emäntä oli armollisella tuulella, hän antoi minun pitää rukkasen. Kuljin koko kotimatkan pää koholla ja kannoin rukkasta huolellisesti hampaissani. Kotona kuljetin sen olohuoneen matolle ja alkoin hellästi nyhtää sitä. Tutkin rukkasta kauan ja hartaasti, en halunnut repiä sitä. Olihan se monen viikon unelmani.

- Se on, Saana, jonkun pikkulapsen rukkanen! Karoliina moitti. - Ja kuinka mummikin on antanut sen ottaa?
Katselimme Karoliinaa emännän kanssa kulmien alta. Olimme molemmat sitä mieltä, että kyllä monen viikon sitkeä rukkasen pyydystys sai saada arvoisansa lopun.

Kierittelin lattialla selälläni ja heittelin rukkasta ilmaan ja otin siitä koppeja käpälilläni. Se oli sopivan pieni leluksi, sitä oli kevyt heitellä ja napata kiinni.

Nyt kun rukkanen on ollut minulla jo jonkin aikaa, olen irrottanut siitä vain ranteessa olleen tarranauhan. Vieläkin säilytän pikkurukkasta parhaana aarteenani.