Ruusupensaan oksaan oli ilmestynyt jotain ylimääräistä. En pystynyt ymmärtämään, mitä se oli. Se oli pikkulinnun kokoinen, mutta ei lentänyt. Se keinahteli tuulessa, mutta ei pudonnut. Se oli harmaa väriltään,  muttei ollut hiiri eikä päästäinenkään.

Kohotin kuononi ja yritin nuuskia sitä, mutta en ylettänyt niin korkealle. Yritin hyppiä sitä vasten, mutta muksahdin multaan pensaan juurelle. Minua alkoi pelottaa sen hidas liikkuminen tuulessa ja haukahdin kokeilevasti. En saanut mitään vastakaikua. Möntti vain jatkoi keinumistaan. Aloin haukkua lisää ja hyppiä kahdella tassulla sitä kohti. Sillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.

Sydäntäni alkoi kylmätä. Aloitin kunnon lapinkoiran haukun. Oikein säksätin ja naputin kimeällä äänelläni. Ei ensimmäistäkään vaikutusta!
Rupesin hyppimään paikallani ilmaan, välillä jopa pudota mätkähdin taaksepäin pepulleni.

Silloin emäntä ilmestyi rappusille ja kysyi: - Mitä ihmettä sinä täällä huhdot? Onko puussa orava?

Emäntäni muisti, että pelkkä orava-sana oli tehnyt edeltäjäni Hilla-samojedin aivan sekopäiseksi.
Oravaa ei tietenkään ollut, kun lähellä ei ollut oravalle sopivaa puutakaan. 
Emäntä kyykistyi viereeni, yritti siltä korkeudelta tähystellä, mikä minua niin kovasti pelotti.

- Näkyykö jossain kissa? Naapurin kultahäntäinen Sulo?

Ei näkynyt Suloa, eikä muutakaan viiksiniekkaa!

Silloin emäntä huomasi ruusupensaan oksassa keinuvan mytyn. Hän tarttui siihen rohkeasti ja roikotti kuononi edessä.
- Tätäkö, sinä Saana, pelkäät? Tämähän on sinun omaa karvaasi, jonka äsken harjasin sinusta. Ripustin sen pensaanoksaan, että pikkulinnut saavat tulla hakemaan siitä pesäänsä pehmikettä. Olet kyllä aika höpsö! emäntä sanoi, kääntyi ja meni sisälle.

Painoin kuononi maata kohti ja olin kaivelevinani ruusunjuurta. Tosiasiassa minua hieman nolotti.