Heti aamusta alkoi meno ja meininki, kun pakettiautoja ajoi pihaan.
Olin kyllä aavistellut, että jotain oli tulossa, kun jo jonkin aikaa sitten etupihalle oli ilmestynyt suuria paketteja, joista pilkisti puuta ja peltiä.

Sitten alkoi tapahtua. Peltikatolta kuului askeleita, tuntui kuin kymmenjalkainen jättiläiskoira olisi siellä tallustellut. Askeleet kaikuivat täällä alhaalla moninkertaisina. Sitten alkoi läjähdysten ja raapimisten sarja. Varmaan se jättiläiskoira raateli meidän kattoa oikein voimalla, koska maahan lensi peltejä ja vanhaa lautaa. Osa jäi roikkumaan ensin puolitiehen, kunnes rämähti siitä maahan.

Olin aivan kauhuissani ja kiipesin ikkunasta katsomaan. Aloin haukkua vimmatusti, kun eteeni ilmestyivät tikkaat, joita kohta kiipesi tuntematon mies. Ei auttanut kuin ruveta haukkumaan niitä jalkoja, jotka jäivät näköpiiriäni häiritsemään.

Silloin minut tempaistiin lattialle.
- Nyt, Saana, lopetat tuon haukkumisen! Etkö ymmärrä että meille tehdään peltikattoa. Tuo pauke ja räminä tulee kestämään koko viikon. Paras vain tottua siihen!

Vai tottua? Mitä vielä! Minuahan kauhistuttaa jo pelkästään lintu, joka laskeutuu peltikatolle ja rapsuttaa siellä vähän varpaillaan. Joskus kattoamme pitkin ravaa orava, ja sekin saa minut puhkeamaan haukkuun.

Vai että tottuisin tällaiseen, kun tuntuu välillä, että pommi putoaa niskaan, kun kattoparrut pääni päällä rämähtelevät.

Voi, minua poloista! Tarvitsisin koirien kuulotulpat! Onkohan niitä sellaisia?