Käväisimme emännän kanssa parin päivän matkalla kaupungissa. Tapasimme siellä emännän ja minun hyvää ystävää, Rakua, joka oli lennähtänyt Suomeen Punaisen meren rannalta. Raku oli joutunut jättämään omat koiransa sinne kauas - kauas - joten häneltä riitti kovasti hellittelyä minullekin.
Minä vain en osannut asettua kerrostaloon mitenkään. Ravasin huoneesta toiseen edestakaisin. Haukkua väkytin kimeästi niin, että emäntä oli aivan ihmeisssään ja piteli korviaan. Hän epäili, että kohta naapurista joku tulee katsomaan, mikä ihmeen vinkumiina taloon on ilmestynyt.

- Jos Saanalle on tulossa juoksuaika, kun hän on noin kovin rauhaton, Raku epäili. Emäntä kiirehti siitä paikasta nostamaan takakoipeani tehdäkseen tarkastuksen.
Hän on odotellut kyseistä ilmiötä jo monta kuukautta, mutta mitään ei ole tapahtunut. Eikä hän huomannut nytkään.

Kun kävimme rokotuksessa muutama viikko sitten, emäntä kyseli silloin eläinlääkäriltä, onko minulla jotain hullusti, kun juoksuja ei ollut vielä tullut. Lääkäri ei ollut kuitenkaan huolestunut, vaikka olen jo 14 kk vanha. Hän sanoi, että kehityn kyllä aikanani. Kaikki oli hänen mielestään hyvin.

Mutta tänään! Juuri tänään minusta on tullut iso tyttö!

Sitä se ravaaminen ja räksyttäminen siellä kaupungissa sittenkin tiesi. Pikkupääni oli uusista tuntemuksista ja olotilasta menossa aivan pyörälle.

Kaikki on siis hyvin. Oikein hyvin. 
Hau ja hei, tutkin elämää nyt uusin aistein ja haistein.

P.S. Emäntäkin tarvitsisi aisteilleen apua: uudet silmälasit. Hän näki tänään minun juoksevan kylätielle päin toisen koiran kanssa.
Hän luuli kai, että olin jo heti napannut jostain itselleni sulhasen juoksuni ekana päivänä.
Ei minulla tietenkään mitään sulhasta ollut, emäntä näki minut vain kahtena. Hänellä silmät harittivat niin pahasti. Ei muuta kuin kipin kapin silmälääkäriin!