Saana%20Maalis%202015.jpg

Olen ihmetellyt kovasti ihmisten pesänrakennusta. Makaan eteisessä ja seurailen, kuinka isäntä kulkee ohitseni edestakasin. Milloin hänellä on kädessään lauta, milloin vasara. Välillä hänellä on kainalossaan pitkiä tapettirullia. Emäntäkin on innostunut kanniskelemaan kaikenlaista: ensin hän kantoi kirjoja pois huoneestaan ja nyt taas samoja takaisin. 

En suoraan sanottuna ymmärrä näitä nahkojen touhua. Jos minä saisin valita, laittaisin pelkkiä pehmusteita. Kaapisin kasaan räsyjä ja vanhoja mattoja. Kiertelisin vähän aikaa niiden päällä, kunnes kiepsahtaisin kerälle mukavaan asentoon. En haluaisi mitään kovia lautoja, eikä ankeanvalkoisia seiniä. Mukavuus on meikäläiselle kova sana! 

Kun isäntä ja emäntä sitten välillä hengähtivät ja istahtivat ruokapöytään, niin isäntä alkoi katsella ympärilleen ja kysellä: - Missäs Saana oikein on?
Emäntäkin valpastui ja vilkaisi ensin pöydän alle, mutta - ei mitään!
- Tässähän se vielä äsken oli, hän mutisi. - Päästiköhän minä sen parvekkeelle? 
Emäntä nousi kurkistamaan, olinko kenties parvekkeella - en ollut!
- No, missä se koira oikein on? isäntä sanoi jo huolestuneella äänellä. - Ei kai se vain ole pujahtanut ovesta, kun olen koko ajan kulkenut ulos ja sisälle.
Isäntä nousi ja kurkisti ovesta pihalle, muttei nähnyt minua sielläkään.
- Jos Saana on päässyt ulos, se on ehtinyt jo kauaksi.
- Voi, ei! Apua! Mitäs nyt tehdään? emäntä hätääntyi ja näki jo sielunsa silmin minun hölkyttävän keskellä tietä kohti kaupunkia.
- Jos käyn kuitenkin alakerrassa katsomassa, olisiko Saana jäänyt kellariin, kun hain sieltä perunoita, emäntä sanoi ja rymisteli alakerran portaat, kurkisti kellareihin ja varastoihin - muttei löytänyt mitään.

Sillä aikaa isäntä ravasi crocksit jalassa liukkaalla pihalla pitkin tonttia ja huuteli minua. Missään ei näkynyt vilahdustakaan hännänpäästäni, eikä kuulunut kimakkaa haukkuani.
Epätoivoisena isäntä palasi sisälle. Crocsitkin olivat täynnä lunta, ne oli ravisteltava ja vietävä pesuhuoneeseen kuivumaan. 

Isäntä avasi pesuhuoneen oven ja jäi tuijottamaan. Siellä minä istuin keskellä pesuhuoneen lattiaa silmät kirkkaina ja korvat tyytyväisinä takana. Heilutin hyvilläni häntääni, kun minut tultiin vihdoin päästämään vankilastani.

- Kuinka sinä tänne jouduit? isäntä ihmetteli. - Taisin painaa pesuhuoneen oven kiinni, kun ovi oli raollaan ja esteenä, kun kannoin tavaroita.
Sitten hän kysyi vähän moittivalla äänellä: - Mutta mikset sinä haukkunut, kun huudeltiin? Olisit päästänyt  edes jonkinlaisen äänen!

Hm - mm. Mitä tuohon nyt sitten olisi vastannut? Yleensä minua aina kielletään haukkumasta. Oikein pidellään korvia, ja sanotaan, että kyllä tuolla Saanalla on kimakka ääni. Nyt sitten olisi kuitenkin pitänyt haukkua! Tosi outoja nämä nahkat!
Loppu hyvin, kaikki hyvin - palasimme kaikki kolme syömään, minäkin sain kuppiini murkinaa.