Saana%20tikkutiistai.jpg

Emäntä sanoo, ettei tänään ole mikään tavallinen tiistai. Koska eletään pääsiäisviikkoa, niin tällä tiistailla on ihan oma nimensä: TIKKUTIISTAI.
Minulle kyllä kaikki viikonpäivät ovat tikkupäiviä, sillä hauskinta mitä tiedän on raksia ja rouskutella tikkuja ja risuja.
Kun saavuimme tänne maalle pääsiäisen viettoon, niin ensimmäiseksi hyökkäsin juhannusruusun kimppuun ja taitoin hampaillani siitä pitkän varren. Eivät minua ruusun piikit haitanneet, kutittivat vain virkistävästi ikeniäni.

Kun olimme eilen metsäkävelyllä, niin raahasin kaksimetristä kuusenrankaa hampaissani. Kiskoimme emännän kanssa sitä toisiltamme, sillä hän väitti, että onnistuisin vielä kaatamaan hänet sillä nurin. Valitettavasti niin tapahtuikin, sillä oksan kara takertui emännän lahkeeseen ja kiskaisin hänet kumoon lumihankeen. En siitä paljon toruja saanut, taisimme olla   keikauksesta molemmat yhtä hämmästyneitä.

Tikuista minulla ei tosiaankaan ole näissä ikivanhoissa metsissä puutetta. Voin kiskoa  kuivuneita oksia vaikka vanhojen kuusien kyljistä niin kuin kuvasta näkyy. Minulla siis jatkuvat tikkutiistait päivästä päivään!

Kellokeskiviikkoakin vietin tänään etuajassa. Odottelin emäntää ulos ja silloin näin kasvimaan kohmeisesessa mullassa jotain erityistä. Emäntäkin huomasi, kun heittelin aarrettani korkealle ilmaan ja otin taas hampaisiini. Välillä heittäydyin selälleni räntäiseen maahan ja kopittelin löydölläni etutassuilla ja vauhditin leikkiä sätkimällä takatassuillakin.
Emäntä seisahtui rapulle ja huusi: - Saana, mikä sinulla siellä on? Sehän kimaltelee. Onko se karkki- vai alumiinpaperia? Et saa sitä syödä. Anna heti tänne!

Käännähdin oikein päin ja kiepsahdin istumaan. Pudotin aarteen suustani märkään maahan - kops. Miksi kaikki hauska pitää aina antaa pois!

- Sehän on minun kelloni! emäntä huusi. - Vaihdatutin siihen viime syksynä patterit, ja kellokauppias oikein ihaili, että onpa kaunis kello, ja miten sopii minulle niin erinomaisesti. Nyt se on varmaan pilalla, kun on maannut koko talven kasvimaalla. Ei mikään ihme, etten ole osannut sitä sieltä etsiä.

Emäntä kumartui ottamaan kellon edestäni ja riiputti sitä murheellisena kädessään. Rantäpaakku liukui  hihnaa pitkin, valui maahan, ja lasin alla oli kerääntynyt kerros vesihuurua. Veimme kellon yhteistuumin sisälle hellan yläpuolelle kuivumaan.
- Tuleekohan siitä enää kalua, emäntä mutisi. - Joko tulee tai ei - mutta löytöpalkkion sinä olet kuitenkin ansainnut.
 - Ja niin minulle nakattiin korvaukseksi kuppiini pari siivua lauantaimakkaraa. 

Saana%20kellokeskiviikko.jpg