En minä pieni Saana-koira ole tuossa kuvassa, vaikka niin voisi luullakin, kun äkkiä katsoo.Tuollaisen minä kohtasin omassa metsässäni ja ärisin sille oikein kunnolla: Mitäs tulet minun mailleni, pysy poissa tai tule leikkimään! Se puhisi ja sihisi ja uikutti niin kuin pikkuiset ihmisen pennut ollessaan kipeitä. Yritin lyödä käpälää sen kanssa, mutta ei se osannut, sihisi vaan omiaan. Ei se tainnutkaan olla koira, vaikka sellaiseksi sitä ensin luulin. 

Isäntä tuli metsän halki suurilla saappaillaan ja katseli meidän tuohua. Yritin pistää parastani, keikistelin, ajoin häntääni ja hypin neljällä tassulla, mutta tuo vain sihisi. Osasikohan se muuta. Isäntä ei tainnut minun leikistäni tykätä, kun komensi minut pois.

-Se on supi ja voi olla vaarallinen!

En olisi halunnut lähteä, kun täällä nuo leikkikaverit on niin kortilla. Supikin kelpaisi ihan hyvin. Käänsin kuitenkin selkäni ja menin tottelevaisesti isännän luo. Silloin sitä otusta vietiin enkä voinut vastustaa kiusausta lähteä perään. Isäntä huusi ja minä haukuin ja otus sihisi. Niin sitä mentiin, että sammalet pöllysi ja kuivat lehdet lentelivät metsässäni. Ensin minä ajoin, sitten supi-otus ja lopuksi isäntä. En tiedä kuka voitti, mutta ihan puhki olin sen leikin jälkeen ja isäntäkin huohotti kuin saunan pesä. Kaiken tohinan jälkee isäntä pisti tuohon alle vielä kuvan, joka on ihan väärinpäin. Kait se sen leikillään teki! Kyllä se olin minä, joka ajoin eikä noin hullunkurisesti väärin päin. Kaikesta huolimatta näin kauniin kevätillan päätteeksi lujaa mentiin ... ja mennään vastakin.