Em%C3%A4nn%C3%A4n%20kivi.jpg

Lähdimme emännän kanssa poimimaan vadelmia ja kanttarelleja. Niitä ei ollut ihan helppo löytää, ja niin kuljimme yhä syvemmälle metsään. Kun pääsimme aivan tien päähän, niin sain kuononpäähäni oudon, kutsuvan tuoksun. Se oli niin väkevä,että se veti minua yli risujen, kivien, sammalien ja kaatuneiden puiden. Turhaan emäntä huusi perääni, että minne oikein lähdin. Kiireesti takaisin!

Viiletin häntä suorana metsätien ja suon väliseen notkoon, jossa kasvoi tiheässä ohutrunkoista leppää. Puiden alla oli siellä täällä saniaisia ja upottava upottava sammalmatto. Jäin seisomaan paikalleni, sillä eteeni lönkytteli valtavan suuri otus, jollaista en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen suuret käpälät painautuivat märkään sammaleeseen, ja sen etujalat lenkottivat  sivullepäin. Se heilutteli päätään puolelta, kuin nuuhkisi jotakin. Minut vainutessaan se pysähtyi, nosti pitkää kuonoaan ja alkoi tuijottaa minua pistävillä silmillään.

Hypähdin kauhistuneena taaksepäin ja vinkaisin järkyttyneenä. Sitten aloin raivokkaasti haukkua. Minulla oli niin hirveästi ilmoitettavaa, että kaikki meni aivan solmuun: kieli, kurkku, kitalaki ja henki. Olin aivan tikahtua kauhusta. Rinta oli halkeamaisillaan.
Suuri ruskea olento alkoi liikkua minua kohti ja mölähti jotakin. Sen avasi leveän suunsa ammolleen, ääni tuli kammottavana ulos.

Kuulin, kuinka myös emännän ääni, joka oli kutsunut minua ensin tavalliseen tapaan, muuttui yhä hätäisemmäksi. Tajusin myös, että se alkoi kuulua yhä lähempää, aivan notkon toiselta reunalta lepikon takaa.
Voi, ei! Emäntä ei saa tulla tänne. Kyllä minä hätyytän tuon mörön pois! Hau-hau-hau- ja sama hau vielä tuhat kertaa! 

Silloin mörkö nosti suurta käpäläänsä minua kohti valmiina lennättämään minut kuin pallon. Aloin kimeän lapinkoirahaukun: apua, apua! Olennon rinnasta purkautui samalla pitkä syvä murina, joka oli matalampi kuin minkään tuntemani auton ääni.
Kuulin, kuinka emännän askeleet, jotka olivat tulleet notkon reunaan, seisahtuivat, ja sitten alkoi kuulua ryske, kun hän alkoi juosta hädissään tietä kohti. Minä peräydyin, mutta en hetkeksikään lopettanut haukkua, enkä irrottanut katsettani vihollisestani.

Lopulta muriseva mörkö kääntyi suon suuntaan, ja minäkin luikin läähättäen emäntää katsomaan. Siellä hän istui korkealla kivellä, miten lie sinne päässytkään ja soitti isännälle: - Tule äkkiä hakemaan  meidät pois, Saana tappelee jonkin murisevan villipedon kanssa!
Isäntä ei ollut oikein tilanteen tasalla, sanoi vain, että tulkaa omin neuvoin pois, kun itse sinne korpeen menittekin.
Niinpä laahustimme rinnakkain kotia kohti: emäntä vapisevin jaloin, ja minä aivan läkähtyneenä, en olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Emäntä joutui moneen kertaan minua odottelemaan ja pyytelemään:
- Sano, Saana, mikä eläin se oikein oli! 
Katsoin emännän huolestuneita kasvojaan ja olisin kertonut, jos olisin osannut. Mutta kun en saanut sanaa käheästä kurkustani, taistelukaverini jäi hänelle ikuiseksi arvoitukseksi.