1.

Carth Stein:  Tiellä pysymisen taito

WSOY 2009   318 s

Sekarotuinen Enzo kertoo, miten siitä tuli Dennyn koira.

Hän valitsi minut penturykelmästä, sotkuisesta käpälien ja korvien ja häntien sekamelskasta, joka kieriskeli ladon takana lannanhajuisella pellolla lähellä itäisessä Washingtonissa sijaitsevaa Spangle-nimistä kaupunkia. En muista paljoa sukujuuristani, mutta muistan äitini, pyylevän labradorinartun, jonka nisät heilahtelivat edestakaisin, kun sisarukseni ja minä säntäsimme pihan toiselta puolet niiden kimppuun. Äiti ei suoraan sanoen tuntunut juuri pitävän meistä eikä pahemmin piitannut, söimmekö vai näimmekö nälkää. Hän vaikutti huojentuneelta aina kun joku meistä lähti. Taas yksi räksyttävä imeväinen vähemmän nyhjäämässä hänestä maitoa.

Denny ajaa kilpaa, Enzosta se on upeaa. Päivät pitkät Enzo katsoo videoita Dennyn ajamista. Heidän yhteinen elämänsä muuttuu, kun Denny rakastuu Eveen ja he menevät naimisiin. Parille syntyy pieni tyttö Zoe, ja Enzon ihmisperhe elää onnellista aikaa. Enzokin haluaisi olla ihminen. Hän toivoo, että hän voisi saada vielä uuden elämän ihmisenä. Hän ymmärtääkin ihmisten elämästä lähes kaiken, vain puhe- ja lukutaito puuttuvat.

Perheen elämä saa synkkiä sävyjä, kun perheen Eve-äiti sairastuu syöpään ja kuolee. Ennen kuolemaansa hän on vannottanut Enzoa pitämään pikkutyttärestä hyvää huolta. Tämän pyynnön toteuttamisessa Enzo joutuu lujille, sillä Even vanhemmat puuttuvat voimakkaasti kuolleen tyttärensä perheen elämään. Onnettomien tapahtumien seurauksena syntyy Zoesta vaikea huoltajuuskiista. Enzon osuus huoltajuuden ratkeamisessa on merkittävä.

Kirjassa kulkee perheen tapahtumien kuvaksen rinnalla Dennyn elämä kilpa-ajoineen. Sieltä löytyy rohkaisua myös perheen arkeen. Dennyn ajofilosofia siirtyy myös arjen tasolle, ja siitä Enzokin saa elämäänsä perspektiiviä ja apua.

Kirja on kirjoitettu hauskasti ja elävästi. Koiran ajatukset ovat mukavaa luettavaa. Sen uskollisuus ja perheen rinnalla eläminen on välillä aivan sydäntäsärkevää. Kilpa-autoilu, ajokuvaukset ja perhe-elämän vuorottelu tekevät kirjan rakenteesta kiinnostavan.  

   

2.

Daniel P. Mannix:    Kettu ja koira

Otava 1968   224 s

Olen lukenut Mannixin kirjan aikaisemminkin, mutta halusin nyt kokea uudelleen, miltä kirjan eläinkuvaukset tuntuvat. Kirjan pääosassa on kettu, Tod, joka vietti lapsuutensa ihmisten luona, mutta ei kesyyntynyt koskaan, vaan lähti tilaisuuden tullen omille teilleen. Kertomuksen toinen tähti on vihikoira Copper, joka on äärettömän taitava jäljestämään.

Copperin isäntä suuttuu Todille, kun tämä aiheuttaa hänen Chief-nimisen koiransa kuoleman. Hän aloittaa Copperin kanssa vuosia kestävän kettujahdin, jossa kaikki mahdolliset keinot ovat käytössä. Kettuja kaasutetaan luoliinsa, ketunrautoja asetellaan, käytetään myrkkyä, ajoon osallistuu tavallisten koirien lisäksi englanninvinttikoiria ja hevosia. 
Kirja rakentuu vuorotellen koiran ja ketun kokemuksiin, seitsemään ajoon.

Erityisesti kirjassa puhuttelee hajujen maailma, miten taitavasti se on kuvattu. Itselleni oli uutta se, miten erilaiset säät muuttavat haistamisolosuhteita. Samoin eläimen voimakas tunnetila ilmenee hajussa tai yllättäen hajuttomuudessa. Jos esim. pelko on äärimmäisen voimakas, mutta siinä ei ole vielä kuitenkaan kuoleman kauhua mukana, eläin on hetken aivan hajuton. Ihmisen on vaikea ymmärtää, mitä haju merkitsee eläimelle, ja monien eläimien haistamiskyky ylittää täysin omamme.

Ketun oveluudesta on olemassa monia sananparsia, ja siitä kerrotaaan satoja tarinoita. Aina voidaan kuitenkin kysyä, tekikö kettu todellakin kyseisen teon, miksi se sen teki. Kirjassa ketun viisaus ja oivaltaminen oli hyvin koskettavaa, eikä sillä ollut mitään muuta selviytymiskeinoa ihmistä ja koiraa vastaan kuin oma nokkeluutensa.

Koiran ja ketun suhde ihmiseen on kovin erilainen. Todille ihminen merkitsee vaaraa, mutta on myös kiinnostava. Copper taas haluaa tehdä isäntänsä tahdon kaikessa, eikä sille ole elämää ilman isäntää. Se myös vahtii kateellisena toisia koiria, ettei se menettäisi ykköspaikkaansa koiralaumassa taitavana ja oppivaisena koirana.

Kirjan kaunis ja tarkka piirroskuvitus on John Schoenherrin käsialaa. Liitän malliksi kuvat koiran tunkeutumisesta ketun luolaan ja kuvan ketusta munavarkaissa.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat saada tietoa siitä, minkälaista on elää elämänsä hajuaistin ohjaamana. On käsittämätöntä, miten paljon eläin voi saada sitä kautta tietoa ympäröivästä maailmasta.

 

 

 

 

3.

Veikko Huovinen  Koirankynnen leikkaaja

Otava 1980  160 s

 

 

"Koira innostui ja hyppäsi ikkunanvieripenkille tähyilemään. Sen korvat osoittivat eteenpäin kuin nuolen kärjet. Silmät katsoivat tarkasti lumista peltoaukeaa. Juuri mitään tärkeää ei nähnyt, mutta lopun se kuvitteli ja murisi hiljaa kuvitelmilleen. Se istui penkillä hyvän aikaa, vaihtoi asentoa, tarkkaili välillä emäntänsä puuhia ja unohtui taas katselemaan ulkonäkymiä. Kaksi harakkaa kävi riekkumassa heinäseiväskeossa, ja sieltä ne lensivät Kaihlaniemen aitan katolle. Närhi liihotteli pellon yli naapurin lantakasaa tutkimaan.

Sakke oli väsynyt ikkunanäkymiin. Se hipsutteli lattian yli makuupaikalleen ja kiertyi keräksi. Paistuvien piirakoiden ja karjalanpaistin haju saatteli sitä koiranuneen. Sen silmäluomet värisivät ja käpälät nytkähtelivät."

Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja kertoo sodanjäkeisestä ajasta, 1940-luvun loppupuolelta. Sodan varjot ulottuivat jokapäiväiseen elämään, kansa eli kortilla, autot kulkivat häkäpöntöillä, elämä oli raskasta, köyhää ja puutteellista. Kirjan päähenkilö Mertsi Vepsäläinen on sodassa päähän vammautunut invalidi, joka on huonokuntoinen toistaitoinen ja omituinen.  Hän kuulee ollessaan kirvesmiehen apulaisena Ville Kuosmalaisella, että tällä on erinomaisen hyvä koira, Sakke. Koira on  vaskenvärinen, hyvin kaunis ja hyvä metsäkumppani. Koiralla on kuitenkin takakäpälissä kannukset, jotka saattavat kasvaa hyvin tuskallisiksi.

Mertsi Vepsäläinen kokee tehtäväkseen lähteä auttamaan koiraa, mennä leikkaamaan koiran kannukset. Hän lähtee heti, mutta matkalla hän jää tekemään metsätöitä savottaan, missä työ on Mertsin kyvyille vaikeaa, mutta ihmiset ympärillä ovat auttavaisia. Savotalla ollessaan hän saa tietää, missä Kuosmasen talo sijaitsee, ja niinpä hän lähtee suorittamaan tehtävänsä. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Mertsi on haaveillut. Hänen kömpelyytensä takia Sakelle  tapahtuu ikävä vahinko.  Mertsin unelma ystävyydestä Saken kanssa murtuu, eikä hän voi mitenkään saada kaunista ja viisasta koiraa omakseen.

Kirjassa on mielenkiintoista sodanjälkeisen ajan kuvausta. Ihmiset ovat eläviä ja värikkäitä,  erityisesti kiinnittää huomiota se, miten he ovat valmiita auttamaan toisiaan. Kirjan luontokuvaukset on kirjoitettu hyvin tuoreesti ja nasevasti. Koska kirjan tapahtumat sattuvat talvisaikaan, erityisesti ihastuttaa erilaisten talvisäiden ja kuutamoisten talviöiden kuvaus. Huovinen kuvaa eläimiä erityisen hauskasti. Koiria, Sakkea ja naapurissa asuvaa nuorta urosta, hän kuvaa erityisellä lämmöllä, oivaltamisella ja hellyydellä. Aivan hykerryttävä on kuvaus molemmista koirista, jotka lähtivät yhdessä lanssiin,  koirien erilaiset luonteenpiirteet tulevat siinä hyvin esille.

Luonnoneläimiäkin Huovinen kuvaa taitavasti. Pienen jäniksen hyppely ja oksan nakertelu, jonka kettu julmasti katkaisee on riipaisevan hyvin kerrottu.

Koirankynnen leikkaaja on oikein mukavaa luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen lähihistoriasta, pitävät eläimista ja luonnosta sekä leikkaavat itsekin välillä koiraltaan kynsiä ja kannuksia. 

 

 

4.  John Grogan  Marley ja minä

     WSOY  2007    335 s

 

"Taivaalla ei näy pilven pilveä", Jenny huomautti epälevästi. Mitä tapahtuu, kun ukkonen jyrisee ensimmäisen kerran?"

Nuoripari, John ja Jenny, ovat jo lapsuudessaan tottuneet koiriin, ja niinpä he päättävät hankkia perheeseensä koiran. Se on reipas labradorinnoutajapoika, joka kasvaa nopeaa vauhtia kookkaaksi, mutta ei opi mitään. Se jopa erotetaan koirakoulusta.
Ukkosta Marley pelkää järjettömän paljon, vaikka se suljetaan työpäivän ajaksi autotalliin, se onnistuu saamaan sen ukonilman jyristessä täysin remonttikuntoon.

Perhe on välillä sen kohelluksesta aivan raivoissaan, mutta rakastaa koiraansa, sillä Marley on täynnä välittämistä ja elämänriemua. Perheeseen syntyy vuosien kuluessa kolme lasta, heillekin Marley on kaikki kaikessa.

Kirja kuvaa ihmisten ja koiran muuttumista 13 vuoden aikana. Raisu Marley vanhenee ja sairastaa, mutta säilyttää huumorinsa aivan loppumetreille. Hippimäisesti elänyt nuoripari muuttuu keski-ikäiseksi isäksi ja äidiksi, jotka nauttivat perhe-elämästään ja ottavat koiran hyvinvoinnista tarkan vastuun.

On sydäntä riipaisevaa kirjan loppupuolella lukea Marleyn lähdöstä, varsinkin kun oman samojedikoirani kuolemasta on vasta muutamia kuukausia. Oli helppo eläytyä kirjoittajan kuvaamiin tunnelmiin. Kirjailija luonnehtii ihmisiä, jotka pitävät eläimistä seuraavasti. 
- Eläintenystävät ovat aivan omanlaisensa ihmislaji: antaumuksellisia, empaattisia, kenties vähän ylitunteellisia ja sydämeltän avaria kuin pilvetön taivas.
Kirjailijan määritelmä eläinrakkaista ihmisistä kuulostaa mukavalta, siitä tulee mieleen monta tuttua koiraihmistä. 

Kirjan lopussa hän vielä kuvailee, mitä Marley oli hänelle merkinnyt. Hän sanoo, että  Marley oli sohvien jyrsijä, verkko-ovien rikkoja, kuolanroiskija ja jäteastioiden tonkija. Ja mitä tuli Marleyn älykkyyteen, hänen mielestään sitä kuvaa hyvin se, että Marley jahtasi häntäänsä kuolinpäivään asti ilmeisen vakuuttuneena siitä, että oli tekemässä suurenkin keksinnön koiramaailmassa.

Kirjailija jatkaa: - Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin sanoa, miten tuo eläin kosketti sieluamme ja opetti meille tärkeimpiä asioita omasta elämästämme. Niitä olivat: uskollisuus, rohkeus, kiintymys, yksinkertaisista asioista nauttiminen ja riemu. Ja myös sen mikä ei ollut tärkeää. Koiralle eivät statussymbolit merkitse mitään. Ihminen voi oppia paljon koiralta, jopa sellaiselta sekopäältä kuin Marley oli.

Suosittelen kirjaa, sen kieli oli sujuvaa ja helppolukuista. Lukeminen oli hauskaa,  lukiessa sai nauraa monessa kohdassa. Hauskuuden lisäksi se kuitenkin kätki kansiensa väliin myös paljon lempeää viisautta.

p.s. Ehkä paras suositus kirjasta oli se, että lainaamani kirjan takakannesta puuttui kulmapala. Joku koira oli jyrsinyt sen!