Mikään ei ole sen hyytävämpää kuin pikkukoiran katoaminen. Saana on ehtinyt kadota minulta ainakin jo kolme kertaa.

Koska koira on niin maanmyötäinen, niin katoaminen tapahtuu silmänräpäyksessä. Olimme menossa metsään päin kärrytietä, kun tunsin kiven pistävän kantapäätä kengässäni. Pysähdyin ja kumarruin kaivamaan sen pois. Mutta kun nostin katseeni, ei Saanaa näkynyt missään. Tienvieren kuivuneet heinät heilahtelivat vain tuulessa, mutta koirasta ei näkynyt jälkeäkään.

No, kyllähän pentu hetken huutelun jälkeen sukelsi esiin ruohikosta onnellisena häntäänsä viuhtoen. Kaikki oli hetkessä täysin kunnossa. Mietin siskoni kesäisiä koiranpentuja, miten silloin oli todellinen vaara pienten käppänöiden katoamisesta tiheään ruohikkoon. Onneksi nyt on jo syksy, ja ruohomatto harventunut.

Toisen kerran Saana katosi, kun olin navetalla työntämässä pyykkiä pesukoneeseen. Yhtäkkiä koiraa ei näkynyt missään: ei pesuhuoneessa, saunassa, karjakeittiössä eikä varastossa. Oli kuin tuuli olisi sen vienyt! Tunsin kylmän kouran puristavan rintaani. Sitten mieleeni tuli, että se oli seurannut minua huomaamatta varastoon ja päässyt pujahtamaan sen läpi liiteriin.

Tämä Miss Marplen päätelmä osuikin oikeaan. Siellä suuressa puuliiterissä Saana harhaili. Se ei edes kiinnostunut kiskomaan leikkeihinsä sopivia puunkarahkoja, vaan etsi selvästikin tilasta ulospääsyä. Ja oli kovin helpottunut pelastumisestaan.

Todella hyytävä tunne jähmetti minut eilen iltahämärissä, kun kiskottuani anorakin päälleni kiirehdin Saanan perässä pihalla. Koira oli kuitenkin ehtinyt hävitä jo jonnekin. Kiersin piha-alueen ja kaikki Saanan suosikkipaikat: ihanalta tuoksuvan kompostin, hiekkakasan ja vihreää levää kelluvan vesikuopan, jonka päälle mies oli jo raahannut suojaksi rakennustelineitä. Missään Saanaa ei kuitenkaan näkynyt. Kuulin, miten ääneni muuttui yhä hätäisemmäksi. Hämärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pelotti, miten edes erottaisin pienen mustanharmaan koiran enää hetken kuluttua varjoista. Huutelin yhä kiivaammassa tahdissa. Lupailin myös parasta mitä Saana tiesi: - Namia, namia!

Samassa kuului talon suunnasta heikko vingahdus: - Iuk!

Hetken ajattelin, että ääni tuli sisältä ja kiirehdin sieltä katsomaan. Eteisessä ei kuitenkaan ollut mitään, äänen täytyi tulla siis eteisen alta. Kyykistyin ulkona kuistin viereen suuntaan, josta "iuk" oli kuulunut. Ja sieltä kuistin ja seinän välisestä nurkasta pienenpienestä kolosta pilkisti pyöreä kirsun pää - mitään muuta ei näkynyt! Koira oli siis ryöminyt jostain raosta talon alle ja jäänyt ansaan. Nyt se halusi pois, mutta ei päässyt.

Aloin purkaa seinän alaosaa, irrotin lautoja. Muistelin kaikkia niitä eläimiä, joiden luurankoja oli löytynyt vuosien kuluessa talon alta. Kun pirttiä remontoitiin ja lattia avattiin 60-luvun lopulla, niin talon alta löytyi muumioitunut kissa ja lammas. Eivätpä olleet lainkaan mukavia löytöjä! 

Nyt ainakin tiesin, mitä tekisin seuraavana päivänä: yrittäisin taas tilkitä kaikkia mahdollisia reittejä talon alle.