Ajoimme jo toista kertaa Hämeenkyrön kauniiden maisemien halki kohti lapinkoirakenneliä. Tällä kertaa olin miesseurassa. Mieheni ajoi yhä kapeammiksi käyviä hiekkateitä,  ja peräpenkillä istui vävy pikkupoikien kanssa.

Pentu oli taas keskellä pihaa odottamassa metallihäkissä. Tällä kertaa tuntui, että se jo tunsi minut - ainakin se katseli siihen malliin. Sen olemus oli kyselevä: aiotteko todellakin ottaa minut, kun taas siihen ilmestyitte. Samaa varmaa ajatteli kasvattaja, hän osasi varmaan arvata ajatuksemme.

Kysyin mieheltäni, mitä hän pennusta ajatteli. Mieheni vastasi, että Inarissa olisi samojedi, mutta kun se on niin kaukana.Huomasin hänen vastauksestaan, että hän yhä kaipasi samojedia ja mietti sen pennun hankintaa. Sanoin taas kerran, että pelkään, että samojedi talven liukkailla voisi kiskaista minut nurin, kun näkee oravan. Siinä kaatumisessa saattaisivat mummin luut murtua.

Mieheni tarkasteli pentua huolellisesti ja sanoi sitten: - Kai tämä sitten voisi olla meidän koira.

Päätös oli nyt tehty.

Päätös tehdään yhdessä lyhessä hetkessä, mutta sen seuraukset kantavat kauas. Kasvattaja kertoi, että hänen luonaan oli käynyt pennunostaja, jonka edellinen lapinkoira oli elänyt 21 vuotiaaksi. Huh sentään, en viitsinyt edes laskeskella, kuinka vanhoja olisimme, jos meidän koiramme eläisi yhtä kauan.

Tänä kesänä minua on kuitenkin koiranhankintaan rohkaissut eräs sukulaisen sukulainen, joka on jo reippaasti ylittänyt 80 vuotta. Tämä mies hankki keväällä itselleen Japanin pystykorvan. Koirasta on ollut hänelle paljon huvia ja seurattavaa. Ehkä meilläkin olisi monta kivaa ja karvaista vuotta edessä.

Siirryimme sisälle kirjoittamaan papereita. Koiramme rekisterinimi on Lecibsin Kierre. Pennun vanhemmat ovat Lecibsin Simo Salama ja Lecibcin Kiemura. Sukutaulussa oli muitakin Lecibsin-kennelin isovanhempia.

Sillä aikaa, kun kirjoitimme papereita, vävy ja pikkupojat istuivat puutarhakeinussa syömässä eväitään. Oli kaunis syksyilta, aurinko paistoi, koivuissa oli keltaisia lehtiä. Oli kuin juhlaa, kun ajoimme takaisinpäin, minulla oli pentu sylissä. Se taisi olla elämänsä ensimmäisen kerran autossa, koska se nousi muutaman kerran jaloilleen ja katseli ihmetellen ympärilleen.

Poikkesimme Elossa ostamassa pennulle pienen kaulapannan ja kevyen taluttimen, että saisimme ulkoilutettua häntä varovasti. Ostimme myös pullat, piirakat ja jätskit, että juhlisimme yhdessä pennun ostoa.

- Nyt minä olen onnellinen! sanoin ja puristin pehmeäturkkista pentua itseäni vasten.

Tuntui, että meillä oli historiallinen hetki. Eihän koiranpentua osteta kuin kerran 15 vuodessa!

Koiranpentu poikkeamassa tyttäreni kotona