Saana%20perunannostossa-normal.jpg

Elämämme täällä maalla sijoittuu perunankylvön ja perunannoston väliin. Kun nostamme perunaa, muistelemme, mitä juttelimme keväällä, ja kuinka kesä sitten oikein meni.

- Me puhuttiin silloin Hillasta, mies sanoi. - Mitä sen kanssa pitäisi tehdä.

- Niin, Hilla oli  silloin jo hirveän sairas, mutta eipä kuitenkaan arvattu, että perunannoston aikaan meillä olisi uusi koira.

- Ei arvattu, ei!

Samaan aikaan kun kaivelimme suuria perunanmöllyköitä savipellosta, seurailimme Saanan touhuja. Välillä sekin osallistui kaivamiseen, niin että multa pöllysi. Sitten se kyllästyi "työntekoon" ja alkoi lasketella vieressä olevasta hiekkakasasta. Se pinkoi tiukkaa ympyrää, nousi hiekkakasalle ja sukelsi sitä etukäpälät ojennettuina alas. Tätä vauhdikasta menoa se jaksoi  kymmenkunta kierrosta yhteenmenoon.

Puutarhamme nurkkauksessa on rakkaan Hillamme hauta. Seuraavaksi Saana huomasi Hillalle viedyt kukat, se nappasi koko kimpun hampaisiinsa ja kuljetti sen pää koholla puutarhan toiseen nurkkaan. Jonkin ajan kuluttua se tuli tyhjentämään purkin, joka oli toiminut maljakkona. Pentu kumosi siitä veden, tarttui sitten lasipurkin kulmaan ja kuljetti sen samanlaisen rehvastelun vallassa pois.

- Ihan kauhea kakara, sanoimme. -  Varsinainen rosvo! Ei mitään kunnioitusta valkoista valtiatarta kohtaan!

Tämmöistä kai sitten on maailman meno. Perunankylvöstä perunannostoon - ja kaikki on toisin!