Saana on kuulunut perheeseemme nyt kolme viikkoa. Tuntuu siltä, että se olisi ollut meillä aina. Osaan yöllä varoa, kun lasken jalkani pimeässä lattialle, etten astu koiran päälle. Aamuisin tuntuu ihan luontevalta kiskaista lenkkihousut jalkaan ja lähteä Saanan kanssa pihalle, eikä jäädä vetelehtimään sänkyyn kirjan kanssa.

Eräs asia on kolmessa viikossa kuitenkin muuttunut kovasti. Nimittäin ajankäyttö. Tuntuu, että jokaiseen työhön menee kolminkertaisesti aikaa, eikä päivässä tahdo saada mitään tehdyksi. Tänään olen silittänyt viisi tyynyliinaa, ja siinäkin oli ihan tarpeeksi sovittelemista, kun pikkuapulainen halusi koko ajan olla mukana. Se tarttui lakanoiden kulmaan ja halusi kiskoa niitä hampaillaan. Ei auttanut muu, kuin vetää ne miehen kanssa salaa Saanan päiväunien aikaan. Silitysrautakin oli vaarallinen, sen johto keinui houkuttelevasti pennun silmien tasolla, molempia piti varjella. Samoin koko pyykkiteline sai kyytiä. Saana tarttui liivien olkaimiin ja sai kiskottua niistä koko telineen huoneen poikki ja lopulta kumoon. Täytyi nostaa  teline pyykkeineen sängyn päälle. Sillä korkeudella ovatkin jo lähes kaikki tavaramme, lattiataso näyttää kovin tyhjältä.

Siivouskin on kovasti hidastunut pikkuapulaisen tultua kuvioihin. Harja on Saanalle mieleinen harjoitusvastustaja, jonka kimppuun pitää hyökätä, ravistella ilmassa ja kovistella niin, että harjakset lentelevät. Yleensä joudun luovuttamaan, kun Saana seuraa jokaista harjanvetoa tiukalla silmällä, ja syöksyilee, takertuu kiinni ja heittäytyy harja käpälissä voittajana selälleen.

Ruuanlaitossakin pikkuapulainen tekee parhaansa auttaakseen, Kun pesen juureksia, se valikoi ämpäristä mieleisiään ja kuljettaa niitä kuono koholla ympäri pihaa. Tänään tosin sillä oli lantun kanssa vaikeuksia, sillä lanttu oli paljon sitä itseään suurempi. Pentu ei saanut sitä liikkumaan edes vyöryttämällä.

Esiliinani nauhat ovat myös kova juttu, niissä on todella hauskaa roikkua ja jarrutella emännän menoa. Parhaiten Saana saa emännän vauhdin tietysti loppumaan asettumalla kesken ruuanlaiton tai tiskauksen kiepille jalkaterilleni. Siinä sitten vellon ristiriitaisten tunteiden vallassa: pitäisi lähteä liikkeelle, mutta kun ei millään raaskisi. Seison hämmentyneenä kauha koholla, koira nukkumassa jaloilla. Minkäs siinä sitten teen? 

Eräässä asiassa pikkuapulainen on kuitenkin vikkelä ja verraton: emännän lenkittämisessä. Silloin lentävät pois alta risut ja männynkävyt, kun painallamme yhdessä pitkin metsäteitä. 

Mutta juuri siihen tehtävään Saanan hankinkin, että se ulkoiluttaisi minua. Viimeisinä aikoina Hilla-koiramme kulkeminen oli niin vaikeaa, että sen kanssa tuli käytyä toimittamassa vain tärkeät asiat. Lonkat olivat jo niin huonossa kunnossa, että Hilla-vanhus tarvitsi apua kaikenlaisessa nousemisessa. Nyt näyttää siltä, että pikku apulaisen ulkoilutustehtävä onnistuu hyvin. Tuntuu, että olen jo kolmessa viikossa kävellyt enemmän kuin koko kesänä! 

Siitähän voisi jo pikkuapulaiselle myöntää tassunmuotoisen mitalin.