Muutama vuosi sitten eräs operaattori mainosti kadun reunojen ulkomainoksissa: Soita koirallesi!

Muistan, kuinka silloin kolkuttelin ratikassa pitkin Mannerheimintietä, ja näkemäni mainos sai aikaan hirmuisen koiraikävän. Haikeus iski suoraan sydämeen. Toteutinkin silloin mainoksen kehotusta, mutta Hillani ei ollut tempustani kovinkaan innoissaan. Se kuulemma ravisteli ankarasti korvaansa, niin kuin sinne olisi mennyt vähintään jokin korvamato ja tallusteli hämmentyneenä tiehensä. Niinpä soitot hänelle harvenivat.

Nyt olin käymässä kaupungissa kansalaisopiston heprean tunnilla ja viivyin matkallani yön yli. Saana oli sen aikaa maalla isännän jämeränhellässä hoidossa. Kokeilin koiralle soittamista uudelleen ja avasin iPhonesta Face Time-yhteyden. Oltiin siis näköpuhelimessa, niin kuin ennen vanhaan sanottiin. Mies piti puhelinta koholla pentuun päin.

Saana oli jo sängyn alla iltaunilla, mutta kun kuuli lirkutukseni, niin se ryömi peitonkulman alta esiin ja heittäytyi kyljelleen.

- Mitäs mammankullalle kuuluu? Onko ollut kivaa ukin kanssa?

Koira heittäytyi selälleen, huitoi valkotassujaan ilmassa ja ulisi: - Juu-uu!

Kun huomasin, että keskustelu lähti hyvin käyntiin, kyselin pennulta lisää: - Onko ukki antanut sinulle herkkupaloja?

Pentu kieritteli edestakaisin selällään, näytteli punertavaa vatsanahkaansa ja venytti: - Juu-uu!

- Oletko päässyt sammalretkelle? Oletko saanut myllätä muurahaispesässä?

Siinä vaiheessa Saana hyppäsi pystyyn ja tarrasi miehen crocksiin kuin sanoakseen: - En ole, mutta lähdetään nyt heti! 

Näin miten pentu suuntasi topakkana kynnykselle ja kurotti vetäisemään tassullaan ovenpieltä.

 

Helpottiko näköpuhelu ikävää vai pahensiko vain? Ehkä molempia, sillä otin parin tunnin kuluttua jo uuden puhelun.

- Mitäs sinä näin useasti soittelet? mies kysyi. - Taitaa olla koiraa ikävä,

- Ei kun sinua, sanoin.

Heko, heko. Uskotaan.