Saana tuijottamassa vahdittavansa touhuja

Talo alkoi vähitellen hiljentyä, syyslomalaisista vain Lauriina jäi enää hoitoon. Luulin jo ehtiväni isännän kanssa pihatöihin. Tämä oli pienentämässä syreenipensasta, ensin hän oli kaatanut sen ja nyt kiskoi juurakoita maasta. Voi, kun se oli hauskaa puuhaa! Tein sukelluksia viuhuvan kuokan perään ja pöllytin käpälilläni multavaa maata. Lopulta isäntä tuskastui apuuni, laski työvälineensä maahan ja antoi minulle lähtöpassit.
- Eihän tästä yhteistyöstä mitään tule, kun koko ajan pelkään, että isken sinua kuokalla päähän. Tiehesi siitä!

Ei auttanut kuin etsiä uusia hommia. Emäntä pyysi minua lukemaan Lauriinan kanssa kirjaa sillä aikaa, kun hän kasasi valmiiksi tytön ulkovaatteita päiväunia varten. Kääntelimme tytön Vauvojen koirakirjaa. Ensimmäisellä sivulla oli suuri  lerppukielinen kultainen noutaja. Lauriina taputti kädellään kuvaa ja totesi:  - Saanan näköinen!
Hm - m, vai olin minä noin keltaturkkinen, tulipa sekin selväksi. 
Tyttö käänsi lehteä, seuraavalla sivulla oli pötkyläinen pieni maltankoira. Lauriina vilkaisi minua ja sanoi taas: - Saanan näköinen!
Kas kummaa, nyt olinkin valkoinen ja matala. Kai sitten, kun niin sanottiin. Seuraavalla sivulla oli laikukas dalmatialainen. Tyttö siveli hellästi sen kuvaa ja julisti: - Saanan näköinen!

Apua, vilkaisin harmaanmustaa kylkeäni, nyt olin jo identiteettikriisin partaalla!

Emäntä puki tytön ulos ja työnsi rattaat jalavan alle. Toikkaroin jaloissa mennen tullen.
- Harmi, kun en löydä mistään itkuhälyttimen toista päätä! Minne ihmeeseen se on joutunut? Nyt ei auta muu kuin vilkuilla ikkunasta, kun rattaat alkavat keikkua. 

Emännän huoli oli mielestäni turha, minähän voisin vahtia tytön unta. Meninkin heti katsomaan, joko Lauriina nukkuu, nousin kahdelle jalalle ja työnsin pääni kuomun alle. Siellä Lauriina lepäili, hänellä oli vielä silmät auki. Hän käännähti katsomaan minua ja sanoi: - Mukavaa!
Annoin heti tytölle pusun tästä lausunnosta. Samassa tunsin, miten minut kiskaistiin pois ja kiellettiin häiritsemästä. Emännällä oli kädessään  maitopullo, jonka hän ojensi tytölle. - Saat vähän maitoa, että nukahdat, kun Saana tuli sinua häiritsemään.

Makasin vähän aikaa kuulostelemassa tilannetta jalavan takaa. Sitten nousin uudelleen katsomaan, joko tyttö oli unessa. Nukkuihan hän ja pullo oli valahtanut makuupussin päälle. Otin sen varovasti hampaisiini ja laskin nurmikolle. Kuinka sitä tuttipulloa oikein juodaan? Ainakin kovin eri tavalla kuin kielellä kupista latkitaan. Aloin kokeilla, olisiko se vaikeaa, eipä ollut, vaikka tutti menikin hampaissani pian muusiksi. Pulloa oli kuitenkin mukava kieritellä nurmikolla edestakaisin, sikakiva lelu!

Kun emäntä tuli hakemaan tyttöä sisälle, hän moitti, että olin ollut epäluotettava lapsenvahti, kurkistellut vaunuun monta kertaa ja purrut tuttipullon mäsäksi.
Lauriina alkoi tunnustella makuupussinsa kärkeä, koukki sieltä käteensä kiiltävänvalkoisen esineen ja sanoi: - Muna!
Hau hau, hyppäsin ilmaan ilosta! Sieltähän se kadonnut itkuhälytin löytyi! Eipä minun tarvitsisi olla enää epäkiitollisessa hommassa, kun uskollisuudesta niin ikävästi moitittiin.