Saana-koira kertoo

Vanhassa maalaistalossa asuminen on hauskaa. Täällä ei ole ollenkaan niin hiljaista, kuin päältä katsoen luulisi. Talo suorastaan kuhisee elämää. Meitä on kahdenkerroksen väkeä, vintillä katonvälissä asustaa lepakoita. Niitä en tosin ole paljoa päässyt näkemään, sillä ne vilahtelevat vain öiseen aikaan, ja taitavat raukat olla nyt jo kohmeessa.

Pihamaallakin haistaa monenlaista vipeltäjää, on myyriä ja pitkänokkaisia päästäisiä. Nyt kylmien tultua ovat hiiret siirtyneet pelloilta rakennuksiin ja aiheuttaneet emännälle ja isännälle monenlaista päänvaivaa. Isäntä on viritellyt hiirenloukkuja joka paikkaan, ja minä olen ollut taitava niitä löytämään. 
Ensimmäinen loukku oli karjakeittiössä penkin alla, ihmettelin kovasti sitä häkkyrää. Kallistelin päätäni, että mikä tämä lelu oikein mahtaa olla. Siinä oli kulmikas koukku kohotettuna piikin varaan. Asetelman alapuolelta levisi ihmeen houkuttava, vahva haju. Juusto on herkkuani, mutta tämä tuoksui vieläkin paremmalta. Olin seurannut, kuinka isäntä oli palotellut tahmeaa homejuustoa pyydyksiin, kai tämä oli nyt sitä. Kumarruin koskettamaan laitella äärimmäisen varovasti käpälälläni ja vetäydyin nopeasti taaksepäin. Naps! Lennähdin hämmästyksestä istualleni ja tuijotin esinettä. Nyt se pysyi aivan hiljaa, uskaltauduin lähestymään sitä ja nappaamaan homejuuston palan suuhuni. Kylläpä olikin herkkua!

Sitten sama haju tunkeutui keittiössä tiskipöydän alta olevasta kaapista. Minun oli ihan pakko päästä sinne, vaikka emäntä oli työntänyt jakkaran esteeksi. Pujottauduin kaappiin. Siellä viemäriputken alla oli taas samanlainen häkkyrä herkkupaloineen. Nyt jo tiesin, että kun oikein varovasti hipaisen laitetta tassullani, se lysähtää ja herkku on minun. 
Näin juuri kävikin, ei muuta, kuin hetken kuluttua nuoleksin viiksiäni.

Kolmannella kerralla häkkyrä löytyi saunan eteisestä. Pujahdin sinne, kun ovi oli raollaan. Nyt ei ollut enää mitään vaikeuksia. Ansan laukaiseminen ja juustopalan ryövääminen kävi niin helposti, että kävin aivan ylimieliseksi. Otin pyydyksen hampaisiini, juoksin se suussa ympäri pihaa ja heittelin sitä ilmaan. 
Emäntä sattui näkemään rapulta rohmuamiseni ja sanoi: - No nyt se selvisi, kuka täällä loukkuja laukoo. Saana, mokomakin rontti! Millä me nyt saadaan hiiret pyydystettyä? 

Rupesin sitten itse pyydystämään hiiriä emännälle korvaukseksi. Kannoin niitä sisälle, yritin järjestää hauskoja yllätyksiä. Kyllä emäntä aina yllättyikin - huusi kovaa, muttei ollenkaan iloisesti. Roikotti tyytymättömänä saaliini hännästä ruusupensaan juurelle. Hautasi sinne.
Eräänä päivänä saapuivat meidän pienten pikkupikkupikkuserkut, kaksi tyttöä, kyläilemään. Siinä tervehdittiin, halailtiin ja emäntä kutsui vieraita käymään sisälle. Siinä kuistin kynnysmatolla rötkötti taas yksi kantamani hiiri. Se makasi käpälät pystyssä selällään kippurassa.
- Odottakaa pieni hetki, emäntä sanoi tytöille. Hän kumartui, tarttui saalistani hännästä ja kiikutti sen hiirten hautausmaalle. Kulki arvokkaasti, selkä suorana, eikä kiljunut yhtään.
Emäntäni näyttää olevan oppimiskykyinen.