Oli vielä pimeää, kun emäntä vei minut ulos kyykkärille. Jähmetyin kesken toimituksen, ja emäntänikin pysähtyi niille jalansijoilleen, sillä meidän talon ja vanhan koulun välisestä notkosta kuului kammottava ääni. Se oli murinaa,  matalaa möyryämistä, kimeää pulputusta ja vihlovia vinkaisuja. Kaikki äänet kuuluivat merkillisellä tavalla yhtä aikaa, aivan kuin emännän ompelukorin langat olisivat olleet suuressa äänekkäässä solmussa. 

Säikähdin niin, että puuhani jäi vähän kesken ja juoksin häntä suorana kuistille. 
- Juu, Saana,  mennään äkkiä sisälle! Siellä on varmaan ilves, ja se on saanut jäniksen kiinni, ja pupuparka huutaa hädisssään. Varo, Saana, ettei ilves nappaa sinuakin suupalaksi! 
Tämmöisen tarinan emäntä sepitti hetkessä minulle, sillä meidän nurkalla tosiaankin liikkuu useitakin ilveksiä. Kuulin kuitenkin hänen hetken kuluttua sanovan isännälle, ettei hänellä ollut harmaintakaan hajua siitä, mitkä eläimet notkossa tappelivat, olivatko ne edes nisäkkäitä vaiko lintuja.

Kun sitten päivällä palasimme syyslomalaisten kanssa metsälenkiltä, niin kaikkein pienin tytöistä, Lauriina, sattui vilkaisemaan talon nurkalla kulkevalle sähkölangalle. Siellä istui kookas lintu, joka tuijotti meitä keltaisilla silmillään hievahtamatta. Sillä oli iso pyöreä pää ja tummat leukaperät.  Malliltaan lintu oli suikeanpuikea, sillä oli pitkä pyrstö. Väri muistutti kummallisella tavalla minun turkkiani, se oli mustan ja harmaan raidallinen.  Näytti vähän siltä, että minut olisi nostettu sähkölangalle. Samassa lintu pelästyi tyttölaumaamme, levitti suuret siipensä ja sukelsi alaspäin, mutta liiti  jo samassa hetkessä ylös ja asettautui istumaan tiukkailmeisenä kuusen latvaan.

Paikalle hälytettiin tietysti isäntä kiikarinsa kanssa, hän on koko taitava lintumies.
- Se on hiiripöllö, isäntä tunnisti otuksen. - Nyt on hiiripöllöjen suuri vaellusvuosi. Täällä ei ole koskaan aikaisemmin sitä näkynyt. Ja sehän se tietysti aamulla mourusi, kun Saanan kanssa niin kovasti sitä outoa ääntä pelästyitte.
- Miksi sen nimi on hiiripöllö? Inari kyseli.
- No, kun se saalistaa hiiriä.
- Voiko se syödä Saanankin? Esteri säikähti.
- Ei nyt sentään, isäntä sanoi, mutta kova hinku sillä on myyrien perään.

 Voi, surkeuden surkeutta! Olen siis saanut tälle mäelle kilpailijan. En olekaan enää täällä ainoa hiiri- ja myyrämestari! Lisäksi minun pitää vielä varoa, ettei tuo  äänetön liitäjä kahahda niskavilloihini. Sitäköhän varten minulla on silmieni yläpuolella vaaleat merkit, kuin varasilmät, että ne hämäävät lintuja, jos ne sattuisivat joskus vaikka hyökkäämään?

Hauhau ja hohhoi! Nyt annan kuitenkin piupaut pohtimiselle ja rupean juoksemaan rinkiä pihalla. Siinä vauhdissa minua ei voita kukaan. Ei viekas pöllö, eivätkä vikkelät tytöt.