Nyt se murheenpäivä oli koittanut, jota olin pelännyt monta viikkoa. Emäntäni pakkasi sinistä matkalaukkuaan Pietarin matkaa varten.

Miksi ihmeessä hän teki niin? Kuinka hän voi jättää minut reiluksi viikoksi? Enkö ole ollut hänelle tarpeeksi kiva koira?
Asettauduin makaamaan sängyn raunalle ja yritin näytää tosi söpöltä. Seurasin, kun emäntä taitteli vaatteitaan laukkuun: hameita, puseroita, huiveja, housuja. Minua alkoi huolestuttaa, tuollaisella määrällä hän voisi olla poissa ainakin puoli vuotta!

Olikohan emäntäni suuttunut minulle jostaikin? Hän oli jo kehuskellut, kuinka siisti koiratyttö olen, mutta aamulla päässäni oli naksahtanut pahasti. Olin ollut pitkään ulkona leikkimässä, mutta sitten tulin kiireellä oven taakse vinkumaan: avatkaa heti ovi! Kiirehdin askeleitani kamariin ja kyykistyin uunin edessä paperisuikaleille.
Hau ei! Näinhän ei enää pitänyt tehdä, olin aivan unohtanut uudet, paremmat tapani. Siitäkö emäntä nyt on suuttunut? Vai sekö häntä harmittaa, kun vain riehuin, enkä antanut leikata kynsiäni? Ni-in, ja taluttimeni olen pureskellut, niin että se on pelkkää hapsua vain! 

Livahdin sängylta lattialle ja menin pihalle. Nyt ei auttanut kuin rangaista itse itseäni. Raahasin kasan notkeita koivunoksia kuistille, tässä olisi nyt pienen selkäsaunan paikka. Vaikka pöyhin koivunoksia emännälle malliksi, ei hän ollut ymmärtävinään, vaan kantoi joutuin vitsat pois.

Emäntäkin oli pienenä tyttönä toiminut samalla tavalla. Kun häntä ei koskaan piiskattu kolttosista niin kuin monia lapsia siihen aikaan, emäntä piti sellaista hienona tapana ja halusi itsekin kokea pyllylle räpsimistä. Hän haki vitsoja ja pani ne pirtin oven päälle, että ne otettaisiin käyttöön. No, ei otettu, ja  sama tyyli taitaa jatkua nyt koirasukupolvessa. Meillä selvitään äänen volyymillä kaikista kasvatuksen kiemuroista.

Halusin antaa emännälleni jotain mukaan, etten aivan unohtuisi viikon aikana. Saattaisihan hän innostua katselemaan Pietarin kodittomia koiria, jotka iskevät käpälää ja temmeltävät suurissa puistoissa. Tai ehkä hän ostaisi torilta jostain vasusta ikävissään minulle kilpailijan. 

Emäntä jutteli puhelimessa ja otti vastaan hyvän matkan toivotuksia nahkasiskoiltani ja -veljeltä. Hän jutteli niin innokkaasti, ettei huomannut ollenkaan, kun raahasin hänen laukkuunsa kalutun nahkaluun. Pöyhin vähän villasukkia peitoksi. Toivottavasti emäntäni nyt muistaa minut Pietarin pimeässä yössä! Hän voi puristaa peiton alla nahkaluutani nyrkkiinsä, nuuhkia siitä tuoksuani, ehkä lipaistakin sitä.
Kyllä hän varmaan pysyy viikon minulle uskollisena!  

EN VOI KERTOA KUULUMISIA VÄHÄÄN AIKAAN EMÄNNÄN REISSUN TAKIA. 
PYYDÄN, KUN HÄN PALAA, ETTÄ HÄN TAAS JATKAISI HAAMUKIRJOITTAJANANI.