Palasin kyläilemästä nahkaveljen ja nahkasiskon luota.Tein kotimatkalla henk.koht. ennätyksen: selvisin 330 km oksentamatta! Menomatkalla olin joutunut luovuttamaan viimeisenkin piimätilkkasen Porin Prisman parkkipaikalle. Hau-u ja voi-i!

Vaikka kylässäolo ja meidän pienten kanssa temmeltäminen oli i-ha-naa, niin kotiinkin oli kiva tulla. Olin ylittänyt itseni vierailuilla ja saanut kehuja roppakaupalla.
- Kyllä Saana on rauhallinen pikkukoira! Se ei enää edes paljoa roiku hameenhelmassa! 
- Ei uskoisi, että se on vasta viisi kuukautta! Vain yksi pisuvahinko on lirahtanut tuvan lattialle!
- Saana on selvinnyt vieraassa paikassa tosi hyvin! No, yöllä löysin sen kuitenkin sohvasta nukkumasta.

Kaikki tuo vieraskoreus otti kuitenkin melko tavalla pikkukoiran voimilleni...

Kotona täytyikin sitten tuulettaa kunnolla. Heti kun pääsin sisälle, hain kaikki leluni ja aloin leikkiä. Kanniskelin niitä edestakaisin, retuutin, heittelin ilmaan ja paiskoin maahan. Kierin pitkin mattoa lelut suussa ja sätkin ilmaa.
Emäntä suri, ettei hän osaa vielä auttaa minua videoiden liittämisessä blogiin. Silloin näkisitte, minkälainen vauhti ja vimma minulla oli päällä, kun neljän tunnin automatka oli takana ja tärisemätön lattia vihdoin tassujen alla.

Liitän tähän muutaman kuvan kotiinselviämisen riemusta.