Nyt minun pitää totutella kahteen uuteen asiaan: taluttimeen ja kaupunkielämään!
Olin eilen vähällä pökertyä, kun lähdimme kulkemaan pitkin kotikatua. Heti portin pielessä oli kirje tuntemattomalta vanhalta herralta, ja kun nuuskin sitä, lennähti tien toiseltä puolen uusi tuoksu. Se kertoi, että hetkeä aikaisemmin  oli katua pitkin kulkenut nuori narttukoira. Näitä erilaisia tuoksuja sitten pöllähteli kuonoani vasten, ja olisin halunnut syöksyillä kuin risteilyohjus niiden perässä. Mutta eihän sellainen suinkaan sopinut.

Aamulenkillä jatkui uusien asioiden ihmettely. Metsää kohti oli samaan aikaan  menossa kiinanpystykorva, joka oli niin arvokas herra, ettei ollut tällaisesta likanrätänästä tietääkseenkään. Minua kyllä tuo pörheäkarvainen ukko kiinnosti ja pelotti yhtäaikaa.
Metsässä kiersimme kuulemma viiden-kuuden kilometrin lenkin. Olisi siitä tullut pidempikin, mutta oikaisimme kummallisen rakennelman ohi, jota isäntä kutsui Karmitsaksi. Siinä oli kuulemma mäkihyppäjien harjoitushyppyri, joka oli saanut nimensä Garmish-Partenkirchenin mukaan, ja siellä oli mäkikotka-Matti aloittanut nuorena poikana hyppäämisen.
Minulla nousivat niskakarvat pystyyn, kun ajattelin, että mikä lintu sellainen mäkikotka on. Minua linnut muutenkin pelottavat: yössä huutavat joutsenet, härnäävät mustarastaat ja kuonolle hyppivät talitintit. Tämä mäkikotka-Matti varmaan on varmaan samanlainen kuin hiiripöllö -  keltaiset silmät, leveä höyhenrinta ja koukkunokka. Sellainen, joka tekee syöksyjä maata kohti liitämällä. Vilkaisin silmäkulmasta, näkyisikö sitä mäkikotkaa, mutta nyt hyppypaikka näytti hiljaiselta, harmaalta ja unohtuneelta.
Sitten emäntä alkoi kertoa, että hän oli ollut mäkikotkan musiikinopettaja, kun tämä oli ollut pieni, ja että mäkikotka oli myöhemmin laulanut levyllekin. Ha-uu, varmaan tämä mäkikotka laulaa paremmin kuin joutsenet, kun on levyttämäänkin päässyt. Mutta tuskin kuitenkaan paremmin kuin mustarastaat! Talitinttien laulun mäkikotka ehkä voitti, ne kun tahtovat luritella aina vain samaa titityytänsä.
Sitten emäntä muisteli, että kerran 8-vuotiaana mäkikotka kiipesi koulun pihalla korkeaan kuuseen, ja he kaikki naisopettajat seisoivat puun juurella ja anelivat, että tule alas, muuten pian putoat. Mutta siellä mäkikotka oli vain istua könöttänyt kuusen oksalla, eikä ollut hievahtanutkaan. Ennen kuin itse halusi laskeutua.
Ha-uu, ihmettelin tällaista laulavaa mäkikotkaa, ja yritin itsekin siinä tepsutellessani vähän ulvaista. Minkälainen se sellainen lintu on, joka käy koulua, ja jonka kuusesta putoamista täytyy oikein naisporukalla pelätä? Olisi mäkikotka silloinkin vain levittänyt siipensä ja liidellyt tyylillänsä alas!

Metsästä takaisin tulo menikin minulta jo paremmin, en enää syöksyillyt jokaisen hajun perässä. Ehkä siihen vaikutti mäkikotkan miettiminen – ja alkoihan minulla jo vähitellen väsymyskin käydä käpälään.