IMG_5355-normal.jpg

Eilen illalla pelästyin kauheasti, kun satuin vilkaisemaan taivaalle. Siellä möllötti suuri keltainen pallo, joka oli kuin pöllön tarkkaileva silmä. Sen katse levisi koko pihan yli ja maalasi sen valkoiseksi. Olin joutunut uuden vaarallisen olennon näköpiiriin! Vetäydyin nopeasti emännän jalkojen taakse piiloon, kohotin kuononi ja aloin haukkua kimeällä äänellä.

- Saana pelkäsi kuuta, emäntä kertoi, kun menimme sisälle. - Kai se luuli, että kuu vahtii sitä.
- Jaa-ha, mitäs pahaa Saana on tehnyt, kun noin kuuta pelkää. Sehän käyttäytyy kuin sadun ukko ja akka, kun ne olivat naurisvarkaissa, ja kuu näki heidät. Niinpä he päättivät tervata kuun, ettei se mölliskä seurailisi heitä.
- Kuinka heidän sitten kävi? emäntä ei muistanut.
- He ottivat tervaämpärin ja kiipesivät tikapuita pitkin kuuhun, mutta tikapuut kaatuivat, ja sinne he jäivät. Vieläkin voi nähdä ukon ja akan hahmot kuussa, jos tarkemmin katsoo.

Olin kauhuissani, toivottavasti minun ukkoni ja akkani eivät saa päähänsä kiivetä kuuta tervaamaan. Ehkei sentään!

Emäntä sanoi, ettei kuuta tarvitse pelätä, että se on innottanut runoilijoita ja muusikoita tekemään romanttista taidetta kuun loisteesta.
Ha-uu, vai niin, rauhoituin vähitellen ja unohduin katselemaan kuuta.
Ja kas kummaa, päästäni alkoi pulputa valonsäteen nopeudella pöhkön pikkupennun kuurunoutta.

Saanan kuulaulu:

Oi, tä-y-sikuu, oi täy-y-sikuu!
Täytä pienen koiran suu!
Missä viipyy puruluu?
Saanan suu jo suipistuu.

Oi, täy-y-sikuu, oi täy-y-sikuu!
Pilvipurjeet pullistuu.
Tähdet tanssiin tempautuu.
Saana mukaan riehaantuu.

Oi, täy-y-sikuu, oi täy-y-sikuu!
Tähti suuhun sinkoutuu.
Vatsa valoon pakahtuu. 
Saana nauruun tikahtuu.