Emäntä halusi Hilla-samojedin haudan puutarhan nurkkaan, niin että hän näkisi edeltäjäni viimeisen lepopaikan suoraan työpöytänsä äärestä. Nyt pyhäinpäivän aattona menimme haudalle sytyttämään Hillan muistoksi tuikkukynttilän. Siellä hämärässä pieni kynttilä vilkkui, ja  emäntä ja isäntä tulivat kovin herkälle mielelle.
- Hilla oli hyvä ja hieno koira! he puhelivat keskenään. - Se oli meidän valkea kuningatar! Hilla opetti meille enemmän kuin me sille.
- Niin, minä ainakin opin ymmärtämään koiria ihan eri tavalla kuin ennen.
- Kyllä kaikilla pitäisi olla kokemus, mitä on elämä jonkun eläimen kanssa.

Istuin vieressä kuuntelemassa, kun he puhuivat siitä, miten he olivat saaneet elää Hillan kanssa 14 ja puoli vuotta, ja miten se oli tuonut heidän elämäänsä paljon iloa ja naurua, ja miten kaikki pienet olivat syntyneet koiran elämän aikana. Hilla oli ollut kaikille pienille tärkeä perheenjäsen. Aika monen lapsen ensimmäinen sanakin oli ollut: Hilla.
Ajattelin, että Hilla-muistot ovat tainneet saada kultareunat. Kaikki se käsineitten varasteleminen oli tyystin unohtunut ja kännykän syönti oli armeliaasti haihtunut mielessä takavasemmalle. Vai oli Hilla oikein kuningatar! Minä-raukka taidan olla vain tällainen likanrätänä.

- Onkohan Saana ollut vähän kateellinen meidän Hilla-puheista? emäntä mietti.

Hm-m, täytyi ruveta  oikein harrastamaan itsetutkiskelua. Kyllähän minustakin kovasti tykättiin. Olin nyt jo saanut sellaisia etuoikeuksia, mitä ei Hilla koskaan: pääsin sohvalle ja sänkyyn ja sain jopa matkustaa sylissä.
Kun kuuntelin emännän ja isännän puhetta, minua alkoi kovasti hävettää se touhu, mitä olen tehnyt pitkin syksyä edeltäjäni haudalla. Olen  törkeästi käynyt nappaamassa sieltä kukkakimpun, juossut se hampaissani pitkin puutarhaa viinimarjapensaiden ja omenapuiden ja karviaisten ympäri, loikkinut puketti suussa raparperin yli. 
Viimeeksi kävin nappaamassa isännän kasvattamat oranssit kevyenkevyet olkikukat. Ne suussa kirmasin karkuun pellolle, en luovuttanut kukkakimppua namillakaan. Lopulta kuivakukat murenivat pölyksi, sekoittuivat maan multaan. 
Vedenkin kävin kumoamassa purkista yhä uudelleen.
Tartuin haudalle tuotuun lasipurkkiin hampaillani ja keikautin sen nurin. Sitten nostin tyhjennetyn astian maasta ja kiikutin sen kopeana navetalle. Viikkojen kuluessa rakennuksen seinustalle kertyi monta  viraltapanemaani purkkia.

Voi, miten minua nyt kadutti kaikki riehumiseni ja haudanryöstöt! 
Mieleeni vilahti heiveröinen ajatus, että olisipa hienoa, jos minustakin jonakin päivänä joku sanoisi: - Kyllä se Saana oli hieno koira! Siitä pöhköstä höpötassusta oli meille tosi paljon iloa.
Mutta toivottavasti näiden sanojen lausumiseen menee vielä paljon - paljon aikaa!

Hetkinen  - mikä vaalea olento vilahti tuolla hämärässä nurkassa? Oliko se Hilla-samojedi, tuo Valkea kuningatar, joka ei kanna tekosistani kaunaa? Voisikohan  se Vanha ja Viisas ryhtyä minun koiraenkelikseni?