Mikä murheen päivä! Viimeiset jouluvieraat, Inkeri ja Inari, ovat lähdössä, ja heidän mukanaan katoaa myös Karoliina.
Hau-uu ja nyy-yh!

Emäntä alkoi etsiä pikavuoroa huomiseksi Länsirannikolle. Onneksi hän ei löytänyt! Tulin niin iloiseksi, että hyppäsin heti tyttöjen sänkyihin sukeltelemaan. Peuhasin peitoissa ja heittelin kieppejä. Siitä ei kuitenkaan erityisemmin tykätty, vaan tytöt pakenivat yläkertaan suklaakiisselille.

Jäin yksin alakertaan ihmettelemään. Aloin viivytystaisteluun aikaa ja tyttöjen lähtöä vastaan. Jospa he lähtisivät vasta maanantaina tai vasta ensi vuonna! Tai vaikkapa sitä seuraavana!

Ajan pysäyttäminen onnistuisi varmaan parhaiten, jos kykenisin pysäyttämään tuon ärsyttävän laitteen: kellon. Se tuntuu määräilevän kovasti ihmisiä, heidän lähtemisiään ja tulemisiaan.

Kun tytöt herkuttelivat yläkerrassa suklaakiisselillä, suklaapiirakalla ja muilla sellaisilla ihanuuksilla, joita pikkukoiralle ei ollenkaan suoda, niin minä järjestelin vähän asioita mieleni mukaan.

Nappasin sinisen herätyskellon yöpäydältä, rusautin kellon muovikuoren kahdeksi kappaleeksi. Varmuudeksi kiskoin vielä patterin pois. Viimeistelin työni vielä repimällä viisarit irti, ne hautasin käpälilläni lakanoihin.

Kun sitten tihutyöni paljastui, tajusin, että kaikki vaivannäkö oli mennyt aivan turhaan. Kuulin isännän sanovan, että sopiva bussivuoro oli löytynyt huomiseksi. Nahkaveljeni, joka on tyttöjen isä, oli myös jo patistellut ikävissään tyttöjä lähtemään jo huomenna kotiin.

Hau-uu, miten surullista, ja huomiseksi olimme suunnitelleet "hiihtoretkeä" ja makkaranpaistoa. Siitä pieni lapinkoira olisi tykännyt oikein kovasti varsinkin kivassa tyttölaumassa.

Nyt täytyy vain hipsiä isännän jalkojen juureen ja olla hänen kanssaan hyvää kaveria. Tyttökaverini hyppäävät reppuineen bussiin, ja minä jään tänne kerjäämään kinkunmuruja.
No, eipä sekään ole hassumpaa koiranelämää!