Wo-uu, no-uu! Joskus sitä vain tulee pannukakkupäivä, enkä edes tiedä miksi. Emännälle ja minulle kävi tänään näin.

Lähdimme postiin viemään Inkerille pakettia. Hän oli unohtanut meille villasukkansa, ja kun talvi tuntuu aina vaan jatkuvan, emäntä pakkasi ne pussiin ja lähdimme niitä postittamaan.
Kävi kuitenkin niin, että vaikka matkaa meiltä edestakaisin on kaksi kilometriä saimme kulumaan siihen kaksi tuntia!

Postissa oli koko ajan hirmuisen pitkä jono. Se luikersi kuin häjy käärme ulko-ovelle, eikä emäntä olisi halunnut jättää minua yksin semmoisessa hulinassa. Tein kyllä parhaani tehdäkseni emännän odotuksen tukalaksi: haukkua kimitin niin, että ohikulkijoiden korvia vihloi ja hypin pystyhyppyä. En tykännyt yhtään odotella, ja emäntä palasi jonosta pariin kertaan takaisin minua tyynnyttelemään.

Kun lampsimme kotiinpäin, olimme kumpikin tuskastuneita. Emännällä oli hiki otsalla, ja minä tappelin taluttimessa. Jos sain vähän lisää narua, riehuin rinteillä ja ojissa. Tartuin hampaillani kaikkiin mahdollisiin keppeihin ja roskiin, joita heittelin  ilmassa ja pompin niiden perässä.
Sitten aloin kyttäillä kaikkia edessä ja takana tepsuttelevia koiria. Halusin niin kovasti tutustua niihin, että seisoin kahdella jalalla ja vaadin emäntää pysähtymään.

Lopulta tilanne meni niin pitkälle, että aivan tuntematon täti-ihminen alkoi pitää emännälle luentoa koirankasvatuksesta.
Emäntä oli siinä vaiheessa jo niin tolaltaan, että sanoi vaan: joo, joo.
Kun huomasin sen, istahdin maahan, kun melkein säikähdin sellaista voimattomuutta.

Kun pääsimme vihdoin kotiin, ei emäntä puhunut minulle sitäkään vertaa. Hän alkoi surullisen näköisenä keittää kahvia, minulle hän ei suonut edes silmäystä.
Luikahdin nukkumaan pöydän allle  ja viivyin siellä iltaan asti. 

Kun lopulta kehtasin tulla esille, emäntä sanoi: - Voi, Saana, meitä! Meillä on ollut täydellinen pannukakkupäivä!
Niinpä, mitä se sitten tarkoittaakaan? Ainakaan sillä ei näytä olevan mitään tekemistä hellan uunin ja herkulliselta tuoksuvan ruokalajin kanssa.