Johannes rapsutteli minua aamulla silmien välistä kuonon päältä ja sanoi: - Saanalla on täällä jotakin, mitä en saa millään pois!
Emäntä lähti kiireesti katsomaan, luuli kai, että olin saanut jotain pöpöjä. Hetken minua tutkittuaan hän ilmoitti: - Nehän ovat kuusenneulasia - ja hyvänen aika - Saanan koko selkä on neulasia kertavanaan!

Perheeni alkoi epäillä, että olin törmännyt kuuseen. Se kyllä oli panettelua, olin ollut tänä aamuna esimerkillisen rauhallinen pikkukoira. Kuusi oli vain ruvennut rapisemaan. Sen alle oli kertynyt paksu kaari neulasia. Joulunaika alkoi väistämättömästi olla ohi, ja arki edessä.

Isäntä ja minä purimme joulukuusen sillä aikaa, kun emäntä lähti saattamaan Johannesta junalla. He varustautuivat runsailla eväillä ja muilla viihdykkeillä parin tunnin junamatkalle. Minä katselin pää kallellani heidän lähtöpuuhiaan.

Tämä päivä on ollut todella pois-pois-päivä. Kuusi kannettiin pois-pois. Minä olin siinä apuna, temmelsin neulasten keskellä ja kannoin isännälle nurkkaan kierineitä koristepalloja ja tonttuja.

Ja emäntä ja Johannes matkustivat pois, pois, pois.
Niin kuin vanhassa joululaulussa lauletaan, että on kuin "joulua ei ollut ois".

Isäntä onneksi kuitenkin hyräili laulusta semmoista kohtaa, että "ensi vuonna hän, saapuu lailla ystävän."
Se kuulosti kivalta ajatukselta. Silloin minäkin olen jo nuoruuden kukoistuksessa, enkä enää tällainen pikkumurkku.
Odotuksessa on kiva kasvaa.