Olen täällä Hämeen sydämessä vaiheikkaan päivän jälkeen. Vaiheisiin kuuluu kolme pahoinvointikohtausta. Istuimme emännän kanssa takapenkillä. Hän hoivasi minua ja sai yhden puklut housuilleen, toiset menivät pyyhkeen raosta penkille ja kolmannet kuluneeseen laudeliinaan. Voi, herttinen sentään tätä surkeaa matkustamista!
Kokeilimme reissaamista ilman aamupalaa. Jätimme myös lääkityksen pois, kun edelliskerralla meni niin hienosti. Ei olisi pitänyt - nyt massuni kumisee kuin tyhjä tynnyri. Hau-uu, minua poloista!

Oli minulla matkan varrella hauskojakin hetkiä: kävin kurkistamassa kävelemään opettelevan pikkumiehen vaunuihin, sekä kiersin syksyiset leikkitantereeni. Olin aivan äimistynyt, että ne ovat yhä olemassa, olin luullut, ettei niitä enää ole maailmassa ollenkaan. Istua kökötin hämmentyneenä keskellä pihamaata, enkä osannut pitkään aikaan lähteä siitä minnekään, vaikka olin vapaana. Lopulta kiipesin kellarin katolle ja tähystin sieltä joka suuntaan. Olisin viipynyt kesäkodissa kauemminkin, mutta jatkoimme Hämeen sydämeen Vanhan-Vaarin luokse.

Tämä kaupunki teki minut aivan sekopäiseksi. Kaikkialla oli mielestäni niin hienoja puistoja, etten uskaltanut kyykätä minnekään. Emäntä kuljetti minua kolmeen otteeseen ulkona. Kiersimme lähipuiston varmaan kymmenen kertaa, sitten siirryimme pyörimään vielä toisessa puistossa. Sielläkin ravasimme edestakaisin, ja emäntä hoki koko ajan niitä kahta tärkeää sanaa. Kaikki oli minusta kuitenkin niin kiinnostavaa, etten ehtinyt millään pysähtyä niiden kahden asian äärelle, kipitin vain vauhdikkaasti eteenpäin.

Kerrostalo on minulle aivan uutta. Rapuissa kulku onnistuu kyllä vikkelästi, kun olen harjoitellut kotona kellarin portaissa, kun olemme hakeneet  alhaalta joulukinkkua.
Minun on kuitenkin hirveän vaikea tajuta, missä Vanhan-Vaarin ovi täällä kerrostalossa sijaitsee. Menen aina seisomaan alakerrassa samaan kohtaan kuin missä ylempänä, siis Vanhan-Vaarin kerroksessa, ovi on. Ekassa kerroksessa samassa paikassa on pelkkä tyhjä seinä. Seistä tökötän kuono sitä valkoista seinää vasten.

Isäntä kiusoittelee, että me koirat tajuamme kyllä pituuden ja levyden, mutta meidän on vaikea ymmärtää korkeutta, maailmamme on kaksiulotteinen kuin lätty.

Lätty, hau, hau! Se onkin minun herkkuani! Luulen, että lätty-malli sopiikin  oiken hyvin minun maailmankuvakseni.