Saana%20lumikuono-normal.jpg

Kaikenlainen matkustelu on jäänyt minulta tänä talvena kovin vähäiseksi. Matkapahoinvointi on yhä kiusanani, vaikka perheeni toiveikkaana odotti, että se olisi häipynyt puoleen vuoteen mennessä, kuten joillekin onnellisilla lapinkoirille on käynyt.

Matkalle lähtö vaatii  aina monenlaisia erityisjärjestelyjä. Emännällä on kahdet vaatteet ja takit mukana ja minulle on haalittu pyyhkeitä ja oksupusseja tassun ulottuville. Tälläkin kertaa niitä taas tarvittiin - jopa kahdesti. Onnistuin tosin tekemään puklut siististi suoraan pussiin, joten emännän varavaatetus olin pelkkää liioittelua.

Tosin heillä oli edessä tärkeä tilaisuus,  valokuvanäyttelyn avajaiset, jossa isännän pari kuvaa palkittiin ja emännänkin näpsäyttämä  sai tunnustusta ja pääsi seinälle. Jouduin valitettavasti odottamaan autossa, mutta kuulin, että edeltäjäni Hilla-samojedi oli esiintynyt molempien ottamissa kuvissa. Isännän otoksessa Hilla-vanha vaeltaa suon pitkospuilla, ja emännän kuvassa Hillalle tarjotaan retkellä kahvia termospullosta. Niinköhän vielä jonakin päivänä tapahtuu, että minäkin vilahdan  jossakin näyttelykuvassa. Ainakin saan poseerata harva se päivä kameran edessä.

Matkamme jatkui vielä Johanneksen ja Juliuksen luo. Pojat puhuivat vähän päästä siitä, hankittaisiinko heille koira. Aina kun käyttäydyin kohtuullisesti, niin pojat alkoivat anoa: - Ostetaan, äiti, meillekin tuommoinen karvasilmä!
Mutta heti kun tartuin hampailani jommankumman pojan leluun ja retuutin sitä ympäri huoneita, he kiljuivat: - Ei hankita koiraa - sen häntäkin on kuin karvahattu!

Joka tapauksessa minulla oli hauskaa poikien luona, sillä heidän kotinsa on minulle ensimmäinen ihmiskoti. Sinne minut tuotiin ekana iltana, kun minut oli kiikutettu kennelistä. Joka kerran kun tavataan, niin minun hakemistani muistellaan. Ja olihan se minullekin ihan huipputärkeä päivä, kun sain ympäirilleni ison ihmissuvun!