Meidän viikonvaihteen vieraat olivat tosi reiluja. He olivat käyneet Mustissa ja Mirrissä, ja minulle oli ostettu sieltä tuliaisia.
Sain täytetyn herkkuluun, jonka nappasin heti kiitollisena hampaisiini sekä möreällä äänellä kurnuttavan virtahevon.

- Kun et, Saana-parka, saanut emännältäsi mitään tuliaisia, kun hän palasi maailmalta, niin me nyt haluttiin muistaa sinua, emännän pikkuserkku selitti.
Oli kyllä kilttiä ajatella minua. Uudesta virtahevostakin tykkäsin, vaikka se päästeli sellaisia törähdyksiä, että ihmiset katselivat naama punaisena toisiaan, kun minä purin virtahepoa pöydän alla.

Emäntä kyllä väitti, että hän pitää virtahevon mörinästä paljon enemmän kuin delfiinin ulvahduksista ja kaamean kanan rääkäisyistä.

Sain kaamean kanasen joulupukilta. Kanan pitkä, luiru kaula on erityisen mukava. Osaan tarttua siihen niin kuin ainakin saalieläimeen tiukalla otteella, ja riuhtoa sitä äristen rajusti puolelta toiselle.

- Oho, sanoi pikkuserkun mies, joka harrastaa metsästystä. - Saana näyttää tietävän, mitä saaliin kanssa pitää tehdä.
- Kas kummaa, emäntä sanoi. - Vaikka sillä ei ole koskaan ollut mitään saalista. Kai tuollainen retuuttaminen on sillä geeneissä.
- Onhan Saana saalistanut paljonkin, isäntä sanoi. - Sehän pyydysti koko syksyn myyriä. Ensin luulin, että se kantaa kuolleita myyriä näytille, mutta sitten näin omin silmin, kuinka Saana hyppäsi myyrän niskaan.

Semmoisia ihmiset höpisivät keskenään. Minä siinä huomaamatta kuritin kaameaa kanasta ja jyrsin siltä nokan ja varpaat pois. Ja tietysti kävi niin, että kun tekoni huomattiin, kaamea kananen nostettiin muurin kulmalle turvaan. Muuten siitä olisi entäpikaa tullut täysin entinen.
Siellä kana nyt retkotti ja roikotti varpaattomia kumijalkojaan, ja minä-koira jatkoin tyytyväisenä  uuden virtaheponi töräyttelyä.